Depeche Mode – Playing The Angel

Mustanpuhuvan popin kuninkaat ovat täällä taas. Depeche Moden edellisen, hieman yli neljä vuotta sitten julkaistun studioalbumin jälkeen sekä Dave Gahan että Martin Gore ovat julkaisseet omat sooloalbuminsa ja jonkun aikaa itse pääyhtyeen tulevaisuus näytti jo epävarmalta. Onneksi rivit saatiin kuitenkin koottua ja bändi päätti jatkaa, sillä se uutukaisellaan osoittaa olevansa yhä luomisvoimainen kokoonpano.

Depeche Mode on erikoinen ilmiö. Yhtye on toisaalta yksi musiikkimaailman dinosauruksia, kuuluisuudessaan U2:n ja Michael Jacksonin sarjassa painiva jättiläinen, mutta jotenkin sen varsinainen suosio on aina piillyt pinnan alla. Bändiä voikin ehkä kutsua maailman suurimmaksi underground-nimeksi. Osaltaan tämä on saattanut pitää orkesterin tuotannon muita saman kaliiberin artisteja kiinnostavampana – yhtyeen musiikki nimittäin tuntuu sykkivän intiimimmin ja inhimillisemmin kuin toisilla stadionluokan bändeillä. Playing the Angel on tästä oiva esimerkki: levyn syntyyn on kuulemma vaikuttanut suuresti Martin Goren avioero, ja niin kivulias tunnelataus on musiikkiin tarttunut, että väittämä on helppo ottaa todesta.

Orkesterin vanhempia ystäviä Playing the Angelissa ilahduttanee se, että Depeche Mode on muuttanut soundiaan lähemmäs kulta-aikojaan. Pörisevät analogisoundit saavatkin albumin kuulostamaan Violatorin sisarlevyltä. Ratkaisu toimii erinomaisen hyvin ja tuo biiseihin omanlaistaan lämpöä. Ilahduttavinta levyssä on kuitenkin sen vahva biisimateriaali. Tasokkaimillaan Playing the Angel nousee samalle tasolle kuin mestarilliset Violator ja Songs of Faith and Devotion, ja esimerkiksi John The Revelator, A Pain That I’m Used To ja Precious lunastavat paikkansa yhtyeen parhaiden biisien joukossa. Tällä kertaa myös soololevynsä rohkaisema Gahan on saanut omia biisejään levylle, eikä esimerkiksi Suffer Well joudu Goren kappaleiden rinnalla häpeään. Mukana on valitettavasti myös mitäänsanomattomia biisejä, jotka vievät kokonaisuudelta sen parhaan terän. Tällaisia ovat vaikkapa umpitylsä Macro ja Massive Attackilta tunnelmia lainaava I Want It All.

Depeche Mode saattaa olla bändi, joka on parhaat levynsä jo tehnyt, mutta missään nimessä sitä ei haluaisi vielä eläkkeelle päästää. Gahanin pehmeä ääni yhdistettyinä pistämättömän tyylitajuisiin konetaustoihin ja kauniisiin lyriikoihin on aina vain yhtä toimiva yhdistelmä. Mikähän ihmeen taika siinä Gahanin laulussa muuten on? Kaveri kun on varmaan universumin ainoa vokalisti, jonka laulussa alavireisyys kuulostaa asiaan kuuluvalta maneerilta.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2005-11-15
Arvostelija : Saku Schildt

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.