Trendkill – No Longer Buried

Vaikka tällä hetkellä Suomesta tulee yllättävän paljon hyviä metalliyhtyeitä, niin kyllä olemme edelleen naapuriamme huomattavasti jäljessä. Tarkoitan siis tuota läntisellä puolella olevaa sivistysvaltiota, en sitä vodkan kyllästämää hiippalakkikuntaa. Vaikka eroa on kurottu huomattavasti viime vuosina, niin on kuitenkin tunnustettava, ettei yksi voitto Karjala-turnauksessa auta Suomea tässäkään asiassa saavuttamaan naapurin etumatkaa. Trendkill lienee tuttu ainakin osalle Noisen lukijoista, sillä yhtyettä on haastateltu ja arvosteltu sivustolla aikaisemminkin. Edellisellä kerralla keskityttiin vielä demo-vaiheessa olevaan yhtyeeseen. Tosin mistään raakileesta ei silloinkaan ollut kyse, vaan pikemminkin ihmetystä herätti se, ettei bändillä ole sopimusta mihinkään talliin.

Nyt yhtye on solminut levytyssopimuksen, ja saanut ansaitsemaansa huomiota jopa muuallakin kuin pelkästään netissä. Mikä tosin sekin on aivan huomionarvoista nykypäivänä. Onhan netti varteenotettava ja huomattavasti korkeampaa velositeettia nauttiva media kuin esimerkiksi painettu sana. Albumilla on useita raitoja mukana kahdelta edelliseltä demolta, eikä niissä oikeastaan sen enempää ole muutosta tapahtunut, sillä demojen soundit olivat kohdallaan jo varhaisessa vaiheessa. Demojen linjaus on säilynyt läpi debyytin, sillä Trendkill on eräänlainen sekoitus modernimpaa mättöosastoa, sekä hieman vanhemman ajan melodista metallia. Oikeastaan In Flames on yksi yhtye, joka nyt ensimmäisenä tulee mieleen. Monissa mainoksissa Trendkill on markkeerattu metalcoreksi, mutta siitä ei missään nimessä ole kysymys, vaikka mukana jokunen breakdown onkin. Tosin ne ovat hienovaraisia vihjauksia siihen suuntaan, sekä eräällä tavalla onnistuneesti peitetty muun materiaalin sisään. Varsinaista chugga-chugga ei siis ole tarjolla. Perustana yhtyeellä ovat rikkaat riffit ja niiden vastapainona Adrian Westinin hieman monotoninen vokalisointi, joka on lähempänä huutoa kuin mitään puhdasta laulua. Sinänsä yhtyeelle pitää nostaa pipoa siitä, ettei se ole käyttänyt puhtaita lauluosuuksia ollenkaan.

Yhdeksän kappaletta on oikeastaan aika sopiva annos tämän tyylistä materiaalia. Se ei vielä saa kyllästymistä aikaiseksi, vaan levyn jaksaa oikeasti kuunnella yhdellä istunnolla. Ehkä yksi tai kaksi rallia lisää olisi ollut sellainen määrä, ettei mielenkiinto olisi enää riittänyt, vaan skippaaminen olisi ollut ajankohtaista. Materiaali on sen verran suoraviivaista ja aavistuksen yksioikoista, että olisin kaivannut hieman enemmän variaatiota. En välttämättä mitään koukkuja, mutta eräissä kappaleissa on selkeätä tilausta suuremmalle skaalalle melodioita kuin mitä yhtye on nyt käyttänyt. Esimerkiksi Headshot on aavistuksen liian raskas kappale, siis rakenteellisesti. Sen happi tuntuu loppuvan kesken, eikä hiilidioksiidia hengittämälle kovinkaan pitkälle päästä. Hieman samanlaista ongelmaa on muutamassa muussakin kappaleessa. Lukittuna ahtaaseen huoneeseen, ilman lisähappea ja seinät kaatuvat hiljalleen päälle. Jos tunnet sellaisen olotilan omaksesi, niin siinä tapauksessa ole hyvä ja laita Trendkill soittimeesi.

Kahden loistavan demon jälkeen on tämä pitkäsoitto pienoinen pettymys. Yhtye ei ole lunastanut niitä lupauksia, jotka se antoi demoillaan. Kenties samojen kikkojen käyttäminen uudelleen tällä debyytillä on ollut pienoinen virhe. Mikäli seuraavalla albumilla vältetään samat karikot ja asennetaan melodiaruuvi isolleen, niin silloin ollaan pitkällä. Ei siis toivotonta missään nimessä, vaikka siltikin pienoinen pettymys. Täsätä on vielä matkaa samoille altaille In Flamesin ja Chimairan kanssa, mutta polskiminen siellä on joku kaunis päivä täysin mahdollista.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2006-01-02
Arvostelija : Jarno Leivo

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.