Jaugernaut (a.d.) – Contra-Mantra

Kuvittelin saaneeni käsiini jotakin jännää 70-lukuun nojaavaa progressiivista rokkia. Erehdyin pahasti, sillä Contra Mantra on pikemminkin progemaisesti venytettyä aor:ää. Vuosikymmen sentään täsmää ja levyn kuuntelu tuntuu kuin hyppäykseltä kolmenkymmenen vuoden taakse.

Nimi Jaugernaut ei varmaankaan sano suurelle osalle ihmisistä mitään, joten kerrataan aluksi hieman bändin historiaa. Jaugernaut oli vuosina 1978-1986 toiminnassa ollut, Washingtonin osavaltiosta kotoisin oleva progebändi, joka ehti julkaista vain kaksi albumia. Herra nimeltä Jim Johnston liittyi bändiin vuonna 1982 hoitamaan vokaaleja ja bassoa. Vuosituhannen vaihteessa Johnston sai hämmästyksekseen tietää, että yhtyeen musiikki oli kulkeutunut Eurooppaan asti ja päätynyt pienten piirien suosikiksi. Tästä innostuneena hän julkaisi uudelleen Take Em There -albumin vuodelta 1984 ja päätti sittemmin koittaa vangita Jaugernautin musiikin maagisen voiman omin avuin, ilman entisiä bändikavereitaan, joita ei asia pahemmin kiinnostanut. Tästä syntyi Contra-Mantra, pahuuden alkulähteitä luotaavan teeman ensimmäinen osa. Jatkoa siis seuraa.

Contra-Mantraa leimaa mahtipontinen ote, 70-luvulta kotoisin olevat kosketinsoundi ja efektit sekä Jim Johnstonin voimakas ääni ja vibraaton käyttö. Musiikillisiksi viitteiksi voitaisiin antaa esim. vanha Rush ja Styx. Apuna Johnstonilla on ollut Jim Brammer, joka hoitaa suurimman osan kitarasooloista ja on osallistunut biisin Better Living thru Anarchy säveltämiseen. Lisäksi Doing It the Hard Wayn urkusoolon ja akustisen kitarasoolon All I See Is Gray -biisissä on soitellut Marty Prue.

Levyn ensimmäinen biisi, Anthem nimeltään, on neliosainen ja polveilee ensin rauhallisesti Johnstonin vasta lämmitellessä äänijänteitään ja vibraattoaan. 10 minuutin kohdalla tapahtuu yllättävä siirtymä hard rockiin. Damage Is Done on melko sopuisa aor-pala, mutta kosketinsoundi on sietämättömän vanhakantainen ja kertosäkeen stemmat kornit. Neliosaisen Doing It the Hard Wayn ensimmäisessä osassa korvat saavat levätä akustisen kitaran näppäilyjä ja veden solinaa kuunnellessa, kunnes sävelteema muuntuu sähköiseksi ja sitten kokonaan aor:ksi. Vanity tuo grooviltaan mieleen vanhan Aerosmithin ja A Different World on jälleen vanhaa hard rockia. Levyn päättävä All I See Is Gray alkaa pelkän akustisen kitaran säestyksellä ja kasvaa sitten teatraalisen mahtipontiseksi balladiksi. Johnstonin käyttämä genremääritys POMPROCK on todellakin ansaittu.

Jaugernautin musiikista joko pitää tai ei pidä. Vaikka ajoittaiset progeilut miellyttävät, vetää silkka kieli poskessa –mahtipontisuus ja aor-meininki tämän niin vahvasti negatiivisen puolelle, ettei edes camp-arvosta voida neuvotella. Kokonaisuus vaikuttaa muutenkin sekavalta ja poukkoilevalta. Ymmärrän kuitenkin, että ihmiset, joiden musiikillinen maku vetää 70- ja 80-luvun progen lisäksi kyseisen ajan aor:ään, voivat pitää myös tästä ja se heille suotakoon. Minä nostan Johnstonille hattua tinkimättömyydestä.

Arvosana : 2/5
Arvostelu julkaistu : 2006-01-10
Arvostelija : Pipsa Parkkinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.