Nick Cave & The Bad Seeds – Nocturama

Nick Caven mittavaan uraan mahtuu yhtä sun toista, ja miehen omaehtoisesta musiikista onkin muodostunut aikamoinen käsite. Bad Seedsin kanssa tehty sävellystyö on jo aikoja sitten levinnyt laajemman yleisön tietoisuuteen, ja niidenkin kuulijoiden levyhyllyihin joita ns. singer/songwriter -genre ei kummemmin puhuttele.

Tähän ei olla tultu hetkessä. Pohjatyö alkoi jo 70 -luvun lopun Australiassa, kun The Boys Next Doorin psykoottinen anarkia esittäytyi maailmalle. Lontooseen rantauduttuaan yhtye muutti nimensä The Birthday Partyksi, ja niitti suurta kulttimainetta post punk -piireissä. Eikä vähintään räjähtävien keikkojensa ja maanisen karismaattisesti esiintyvän laulajansa ansiosta. Caven ensimmäisen bändin hajottua 1983, alkoi Nick Cave & the Bad Seedsin tarina. Kaksikymmentä vuotta ja kaksitoista levyä myöhemmin, on meininki selvästi rauhoittunut, mutta punk on yhä läsnä tinkimättömän epäsovinnaisessa asenteessa.

Nocturama jatkaa erittäin karkeasti ottaen No More Shall We Partin musiikillista linjaa sillä merkittävällä erotuksella, että nyt voidaan ensimmäistä kertaa sitten Murder Balladsin puhua täysimittaisesta bänditeoksesta. Cavellahan on kahdella viime albumillaan ollut paha taipumus jättää suurimman osan yhtyeestään statistin rooliin, säveltäessään ja sovittaessaan itse kappaleensa täydellisen hiottuun ulkoasuunsa. Kitaristi Blixa Bargeld oli kuulemma The Boatman’s Call -sessioiden alussa tokaissut: “I came all the way from Berlin, for THIS!”

Tällä kertaa Bad Seedsin läsnäolo todellakin kuuluu. Pianon ja laulun ympärille on rakennettu svengaavimmat puitteet sitten Let Love In -levyn. Einstürzende Neubautenistakin tuttu Bargeld ja multi-instrumentalisti Mick Harvey ovat olleet Nick Caven luottomiehiä alusta saakka. Ensin mainitun steel-kitarointi on silkkaa tunnelmallista hunajaa ja viulisti Warren Ellis on näillä kolmella uusimmalla levyllä tartuttanut Bad Seeds -soundiin oman Dirty Three -yhtyeensä riipivää melankoliaa. Thomas Wydler, Martyn P. Casey ja Jim Sclavunos huolehtivat vanhaan malliin äärimmäisen tyylikkäästä, melkein jazzahtavasta groovesta. Tämä uudestaan löydetty bändisoundi liittyy oleellisesti nopeaan levyntekoprosessiin. Nocturama ei ole edeltäjänsä tapaan hiottu studioteos, vaan paljon spontaanimmin purkitettu kokoelma lauluja. Cave kertoo tehneensä kappaleet nopeasti, ilman sen ihmeempiä jälkimietintöjä, jotta bändi saisi enemmän liikkumavaraa. Itse levyn nauhoituksiin meni ainoastaan viikko.

Vaikka pianovetoiset balladit edelleen ovat pääosassa, kuullaan Nocturamalla myös pitkästä aikaa yhtyeen meluisampaa puolta. Dead Man in My Bedissa ja tämän isoveljessä, Babe I’m on Firessa, jylläävät infernaalisesti särkevät hammondit ja äänekkäät sähkökitarat. Bad Seeds pääsee näillä vauhtiraidoilla oikein kunnolla revittelemään, varsinkin jälkimmäisen 15 minuuttia kestävässä vyörytyksessä. Ensimmäinen sinkkulohkaisu, Bring It On rokkaa rauhallisemmin, suorastaan MTV-ystävällisesti. Ehdin jo kornin pyllynheilutusvideon perusteella tuomita tämän esittäjänsä pahimmaksi rimanalitukseksi. Mutta perskeles! Tämä kappalehan kasvaa! Raidalla vieraileva Chris Bailey (The Saints) siunaa esityksen rosoisen karismaattisella laulullaan. Mieleen tulee takavuosien Commitments -laulaja, Andrew Strongin, renttumainen soul-ääni.

Nocturaman hienoin laulu kuullaan kuitenkin ihan ensimmäisenä. Wonderful Life on klassista Nick Cavea: rauhallisesti svengaava, kaihoisa rakkauslaulu, jonka ei soisi koskaan loppuvaan. Maalailevasta luonteestaan huolimatta kappale on eheä tunnelmapala, joka tuntuu kestävän loputonta kuuntelua. On myös pakko mainita There is a Townin sävellyksellinen kieroilu, jossa mystinen kitaramelodia on melkeinpä ristiriidassa muun musiikin kanssa. Lopputulos on epämääräisesti tunnetilasta toiseen liukuva pieni kappale.

Sanoitukset eivät Nocturamalla ole kaikkein terävintä Nick Cavea. Suurin osa teksteistä kertovat parisuhteen eri vaiheista: halusta, intohimosta, rakastumisesta, avioliitosta ja kaiken tuon jälkeen tulevasta kaipuusta, mutta yllättävän hahmottomalla tavalla, ilman tavallisesti niin mieleenpainuvia sanallisia koukkuja. Miehen runollinen kirjoitustyyli on toki aina hienoa luettavaa, ja esim. Still in Love välittää rikospaikkavertauksellaan suhteen loppua ja menetettyä rakkautta erittäin onnistuneesti. Musta huumori on laji jonka Cave osaa varsin hyvin. Dead Man in My Bed kertoo aviomies-vätykseensä turhautuneesta vaimosta. Babe I’m on Fire on kylläkin hauska, mutta loppujen lopuksi hieman puuduttavaa luettelointia tähän malliin: The fucked-up Rastafarian says it/The dribbling libertarian says it/The sweet little Goth/With the ears of cloth says /Babe I’m on fire/Babe I’m on fire. 38 säkeistön jälkeen tulee kyllä selväksi kuka on liekeissä.

Nocturama rikkoo kahden levyn sliipatun, ja turhankin vakavamielisen putken, ja tarjoaa Nick Cave & the Bad Seedsia paljon vaihtelevammalla skaalalla. Silti, lopputuloksesta jää väistämättä välityömäinen tunne, jota en koe yksinomaan huonona asiana. Yhtye on ilman suurempia paineita saanut tilaisuuden luoda musiikkia, joka elää ja hengittää yhtä vaivattomasti kuin 90-95 kauden klassikkolevyillä. Sellaisia helmiä kuin Weeping Song, Do You Love Me? tai Red Right Hand ei Nocturamalta löydä, ja toisaalta nuo kappaleet ovat tyylillisesti niin erilaisia, että vertailu on lähes mahdotonta. Yhtä kaikki hieno levy, joka voisi Nick Cave -asteikolla olla perushyvä kolmonen, mutta yleismusiikillinen fiilis sanelee nyt toisin.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2003-02-10
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.