Mikko Heino – One Fine Day

Varsin depechemodemaisesti syntetisoiden liikkeelle lähtevä One Fine Day saa minut hyppimään sein…tangenteille. Näin.

Tangentti yksi:

Omakustanteiden vääntö nyrkkipajoissa antaa pienille sekä pienen budjetin bändeille mahdollisuuden itseilmaisuun, muistojen, fiilisten ja ideoiden käärimiseen kiekolle, sekä eritoten huomatuksi tulemiseen. Se mahdollistaa “studioajan” enemmän kuin ruhtinaallisen hyväksikäytön. Näin ollen suurella määrällä työtunteja ja viiloja voidaan pienelläkin ammattitaidolla saada aikaan varsin siedettävää jälkeä. Työkalut ja tila asettavat kuitenkin ankarat fyysiset rajoitteet näille kotikutoisille nauhoille. Kannattaakin miettiä, kuinka arvokkaaksi oman aikansa laskee. Kannattaako vetää biisit parissa päivässä nauhalle soundeilla, joista omat sekä mahdollisen keikkapaikan taikka levy-yhtiön korvat saavat ainakin selvää, vaiko kurkottaa kuuseen ja päätyä kiropraktikolle kolmen vuoden kotistudio-ongelmanratkontaepisodin jälkeen.

Tangentti kaksi:

Ilman rakentavan kriittistä ja yleensä ammattitaitoista ja kokemuksella höystettyä palautetta on hankala saada objektiivista kuvaa oman yhtyeensä kehityskaaresta. Joillakin tämä kehityksen kaari on nopea, mutta lyhyt, toisilla taas pitkä ja tuskallinen, mutta palkitseva. Jotkin kaaret katkeavat kesken. Useamman ihmisen näkemyksien kutominen yhteen taikka yhden ihmisen aivotyön tulosten pukeminen toimivaan muottiin vaatii aina totuttelua ja työtä. Ja aikaa. On kannattavaa miettiä, missä vaiheessa juuri tällä hetkellä liikutaan. Kannattaako väsätä demo, josta itsekin sen paremmin näkee. Ehkä olisi aika antaa toistenkin nähdä missä mennään ja tehdä hommat asteen paremmin? Panostaa hieman keikkapalkkioista ja mennä kunnon studioon ja kiepauttaa viikonlopun yli parin kipaleen promokiekko ihan oikeilla soundeilla? Ehkä yhtye on valmista kamaa? Takana on promosta innostunut levy-yhtiö, tai rahalla täytetty patja vanhojen omakustanteiden myynnistä? Sitten vaan esikoisalbumin työstöön ja listoille keikkumaan.

Palatakseni tangenteiltani, joita tietysti kovasti pahoittelen, lyhyen tahdittomasti totean, että Mikko Heinon sooloprojekti (tms) on vielä valmiista varsin kaukana, jota tietysti myös kovasti pahoittelen.

Lauluvedot kaipaavat rutkasti lisää vireisyyttä ja vakuuttavampaa tulkintaa, eikä soundikaan ole järin edustava. Hyvin se kyllä täydentää ankeita kitarasoundeja. Syna, koneet ja rummut ovat omakustannetasoiksi ihan edustavia, joskin se rasva rattaiden välissä vielä uupuu. Kuten myös sanoittaja. Sävellyspuolella taasen sorrutaan aika kaluttuihin ratkaisuihin, mutta jonkinnäköinen punainen lanka hommassa kuitenkin on.

One Fine Day kuulostaa vielä musiikkilukion projektilta, jollaisena se varmasti olisi kymmenen vuoden päästä herättänyt kaihoisia tunnelmia ja hienoja nuoruusmuistoja tekijöissään. Markkina-arvoa sillä ei ole.

Arvosana : 2/5
Arvostelu julkaistu : 2006-02-19
Arvostelija : Tommi Hartikainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.