Leftfield – A Final Hit – Greatest Hits

Leftfieldin musiikilta oli 90-luvulla vaikea välttyä, vietti sitten vuosikymmenen vaikka allekirjoittaneen tavoin pienessä kylässä Pirkanmaalla. Kaksikon breakbeat-vetoista tykitystä oli kuultavissa ainakin Pleikkarin Wipeout-peleissä sekä kolmessa Danny Boylen elokuvassa (Shallow Grave, Trainspotting, The Beach). Tämän vuoden joulumarkkinoille julkaistu kokoelma sisältää soundtrack-vetojen lisäksi yksitoista sinkkubiisiä, jotka löytyvät pääasiallisesti myös Leftism- ja Rhythm & Stealth –albumeilta.

Leftfieldin muodostaneet Paul Daley ja Neil Barnes mainitaan historiankirjoituksissa usein jonkinlaisina progressiivisen housen kanta-isinä. A Final Hitillä puhdasta housea on kuitenkin kuultavissa vain kahdella raidalla: vuonna 1990 julkaistun Not Forgotten/More Than I Know –debyyttisinkun molemmat puolet edustavatkin veitsenterävine soundeineen kokoelman vanhinta mutta kestävintä materiaalia.

Kaksikko nousi listojen kärkeen ja trendilehtien palstoille vuoden 1995 klassikkona pidetyllä Leftism-albumilla. Tuon albumin kuusi singlehittiä (!) avaavat tämän retrospektiivin hieman hämmentävissä, dubia, raggaa, breakbeatia ja housea sekoittavissa tunnelmissa. Jyräävällä bassokuviolla varustettu Afro Left on edelleen silkkaa murhaa koko seitsemän minuutin kestonsa ajan; tehottomiksi näivettyneet Song Of Life ja Original taas tökkivät kuin ajuripäivitysten puutteessa puksuttava tietokone. John Lydonin kiljahtelua hyödyntävä Open Up onnistuu olemaan kohtuullinen PiL –päivitys, eipä juuri muuta.

Yllättäen hieman paremmin maistuvat Rhythm & Stealth –albumilta (2000) lohkotut neljä raitaa. Roots Manuvan vokalisoima Dusted on kokoelman parhaita biisejä, aggressiivinen mutta rento jamitus. Varsinainen helmi on hiljattain uuden (Noisessakin hehkutetun) albumin julkaisseen Nicole Willisin tähdittämä eteerinen Swords-kaunokki. Sen sijaan aikoinaan kohtuulliseksi hitiksi paisunut Afrika Shox on Afrika Bambaataan vetoavusta huolimatta latteaa ja innotonta elektroa, jollaista Afrika itse teki kymmenen kertaa paremmin jo 80-luvulla.

Danny Boylen elokuviin tehtaillut kolme raitaa ovat singlehittejä kiinnostavampia ajankuvia. Lukuun ottamatta Ewan McGregorin samplattua puhetta Shallow Grave –kappaleessa ovat soundtrackbiisit kokonaan instrumentaaleja. Vaikuttaakin siltä, että vasta ilman vierailevia tähtiä esiintyessään Leftfield malttoi keskittyä kunnon biisien rakenteluun: kaikki kolme kappaletta potkivat keskivertoa Leftfield-hittiä huomattavasti vetreämmin vielä vuosikymmenen vaihduttuakin.

Kaupanpäälliseksi A Final Hit –kokoelman ostaja saa seitsemän videota sisältävän dvd:n, jonka pätkistä keskitason yläpuolelle nousevat Chris Cunninghamin Afrika Shox sekä Big TV! –ohjaajakaksikon Swords. Dvd antaa pientä lisävastinetta rahoille, ja kokonaisuutena A Final Hit onkin varsin tyylikäs paketti liukukansineen ja perusteellisine tekijätietoineen. Kattavampaa kokoelmaa Leftfieldin urasta tuskin olisi voinut saada aikaiseksi.

Kolmea pistettä enempää en kuitenkaan pysty antamaan: A Final Hit nimittäin paljastaa sen karun tosiasian, että Leftfield ei sittenkään ollut 90-luvun brittiläisistä tanssittajista aivan sitä terävintä kärkeä. Hiljattain kuuntelemani Orbital- ja Underworld–levyt samalta aikakaudelta toimivat huomattavasti Leftfieldia paremmin, ja syykin tähän on selvillä. Soundinviilauksen ohella kilpailijat muistivat tehdä myös valloittavia ja tarttuvia, melodisia ja aikaa kestäviä popkappaleita, jollaisia A Final Hitillä kuullaan vain muutamaan otteeseen. Monet Leftfieldin hitit tuntuvat luottavan vain viimeisteltyyn tuotantoon ja vierailevien tähtisolistien karismaan – lyhyessä ajassa näiden elementtien viehätyksestä on karissut leijonanosa.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2005-12-12
Arvostelija : Risto Mikkonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.