Various – Pure Finnish Rock – Aitoa Suomirockia

Poko Rekordsin lähes 30-vuotinen taival on paketoitu kauniiksi paketiksi alanimikkeellä Lyhyt oppimäärä, 100 biisiä ja 5CD:tä. Yli tuhannen äänitteen backkatalogiin verrattuna otos on siis häviävän pieni.

Boksin sisältö on jaettu pesäpallotermein nimetyille kiekoille, joista Kunnarit sisältää ne Pokon suurimmat ja kauneimmat artistit. Kunnarit tarjoaa harvinaisena herkkuna 1985 julkaistun Apua! Orkesterin hyväntekeväisyyssinkun Maksamme velkaa, joka jaksaa vieläkin koskettaa. Nights of Iguana oli yksi Pokon hienoimmista yhtyeistä, jonka täysin missasin 80-luvulla, kuten monet muutkin myyntilukujen varjossa. Eräs Pokon suurimmista yhdenhitinihmeistä Nypyköiden Lastenlaulu puolestaan herättää negatiivisia mielikuvia omilta teinivuosilta ja on edelleen äärettömän raivostuttava kappale.

Ykköspesä täyttyy englanninkielisistä bändeistä, joista pitää mainita Briard, joka todistettavasti julkaisu ensimmäinen kaupallisen suomalaisen punk-albumin. Myös Widows esittää edelleen vitaalia punk-räimettä, josta voi vetää yhtäläisyyksiä vaikkapa nykyiseen Dogshit Boys -räyhyeeseen. Korniudessaan loistava Sticky Fingers– kappale Beerhunter’s Time on suorastaan luotaantyöntävä. Ei tarvitse ihmetellä miksi bändi ei lyönyt läpi aikanaan. Rouhea rootsrockyhtye Bad Sign on puolestaan mainettaan ja myyntiään parempi. Kummeli Silvennoisen super-yhtye Catwalk soi nätisti, mutta Heikki Vihinen on kertakaikkiaan surkea vokalisti. Leputation of The Slaves on eräs Sielun Veljien ilmentymistä. I Will Stay -koveri rockaa kulmikkaasti, mutta Ismo Alangon laulu ärsyttää verrattuna Hurriganes-tulkintaan. Fucking World puolestaan vaikuttaa näytteen perusteella yliarvostetulta kulttibändiltä.

Pokon heavy-artistit olivat vähissä ensimmäinen speed-metal-buumin noustessa ja vielä vähemmän nykyään. Dethrone ja Faff-Bey ovat niitä harvoja kiinnityksiä 80-90-luvun metallin nousussa. Pokon heavytuotanto iski oikean kunnarin vasta 2004 Diablon Eterniumilla (toim. huom. Mimic 47 nousi suoraan listaykköseksi). Em. Dethronen Powermad toimii edelleen kuin tauti. Faff-Beyn Ace of Spades -laina on puolestaan turha. Mieluummin olisin kelpuuttanut yhtyeen oman raidan kokoelmalle. Onneksi Faff-Beyn oma kokoelma on vasta julkaistu. Pokolle on levyttänyt myös hienoja indiebändejä kuten Sick Things International, Sugarrush ja Poverty Stinks joka on edelleen ihmeen aliarvostettu akti. Techno-ihme Advance Art oli puolestaan aikanaan edistyksellistä ja möi jonkin verran ainakin Saksassa.

Kakkospesältä löytyy tytöt ja pelin avaa mainio ska-veto Liz & The Lizardsin P.A. Ska, joka soi selvästi ajanhengessä poliittisesti, mutta on suomirockin muotissa kuulostaen hivenen Juicen Grand Slam -kokoonpanolta. Hieman siekkarimainen alt-rock-yhtye Burundi on varsin mielenkiintoinen synkällä Kuolleet peilit -biisillä. Alice In Wasteland nimibiiseineen on kadotettu helmi ja Ilonan klassikko Kesäpano toimii edelleen. Santa Lucia koveroi riemastuttavasti kuluneen Miljoona ruusua -iskelmän. Tonin Haaveillen on puolestaan yllättävän nykyaikainen aikuispop, joka ilmestyi 10 vuotta liian aikaisin.

Ihanan Costin olisi suonut myös pärjäävän paremmin. Marraskuun pojasta tulee mieleen edelleen 90-luvun fiilis. Tarharyhmä oli hieno poppisbändi, joka ei kunnolla sekään mennyt läpi, mutta kouli Maija Vilkkumaan Suomen johtavaksi naisrokkariksi. Suomen Cardigans, Pansies ei myöskään myynyt kotimaassa, vaikka materiaali oli kauttaaltaan sangen laadukasta. Juuritason suosiota yhtye saavutti Japanissa. Sanna ja Lapset -yhtyeen ysärihitti Pieni murhapolttaja on nerokas sävellys, mutta ajan hammas on nakertanut tämän rallin tehoa. Myyt jäi myös vähäiselle huomiolle, lopulta innostus laantui kokonaan ja osa jäsenistä perusti Tuvalun. Bitch Alert on ehdottomasti 2000-luvun paras Poko-signaus ja tulevaisuuden nimi. Odotan uutta BA-albumia innolla.

Pojat pääsevät Pokon siivellä Kolmospesälle. Pitää muistaa, että alkuun Poko kunnostautui punkin julkaisijana ja toi Suomeen nimenomaan levyjä, joita muualta ei saanut. Myös yhtiön omat julkaisut olivat alkuun, joko punk- tai rockabilly-äänitteitä. Tämä oli sinällään hauskaa, koska puolien välillä velloi heimosota 70-luvun lopulla. Kolmoslevyn materiaali painottuukin punk-rockin pariin. Näistä legendaarinen Rattus julkaisi vasta viime vuonna debyyttialbuminsa! Myös legendaarinen Terveet Kädet on levyttänyt Pokolle, jolta kokoelmalle on poimittu Pissaa ja paskaa -legenda. Organin Kärpästen juhlat on kieroutunutta kulttimatskua kuin Kraftwerk-imitaatiota suomalaisella huumorilla varustettuna. Vaikeasti löydettävä Limonadi Elohopean Neiti Nahkahansikas on aivan loistava kappale ja sääli myös tätä yhtyettä suosio vieroksui. Telakoitunut Tulenkantajat on yksi harvoista Pokon hip-hop-bändeistä, mutta sitäkin taitavampi. Flegmaatikot puolestaan iskevät pöytään nerokkaan räpäytyksen Mutsin luona. Rautakellon karmea nimibiisi on muistutus nykyisistä hutikiinnityksistä. Jere & The Universella on mielestäni mahdollisuus tulevaisuuden J. Karjalaiseksi. Harmittavasti bändi on vetäytynyt määrittelemättömälle tauolle.

Boksin viimeinen kiekko on nimetty, huti ja palo kotipesään. Tämä on kokoelman mielenkiintoisinta antia ja herätti monet naurut mm. seuraavilla kaameilla esityksillä. Kollaa Kestää oli hieno punk-ryhmä, mutta käsittämätön single Tähtien rauha poikkeaa täysin linjasta soimalla huonolta 70-luvun Aavikolta. Oletteko kuulleet Ille Bromanista? En minäkään, mutta herran futu-pop oli kovasti aikaansa edellä ja varsin hellyttävän viaton esitys 80-popkitschistä. Nykyisen Kostajat-vokalistin O-E Makkosen johtama Kupruileva Elefantti edustaa 80-luvun Joensuun rock-skeneä kokeellisella rock-jyystöllä Eläimellinen Rytmi. Biisi on hieno, mutta aikanaan totaalinen kaupallinen floppi. Villi Linjan kasarisoundia tuskin kukaan kaipaa edelleenkään. Tao Tao on kaikesta puolustelustaan huolimatta vieläkin totaalista bashaa. Camp-arvo on siis lähes mittaamaton! Pia-laulajattaren Pikku pikku bikineissä on järisyttävän kehno disco-koveri, jolla neidistä yritettiin leipoa Suomen sabrinaa tai samanthafoxia. Norsumuurarien Kadehdin ruotsalaisia herättää vain myötähäpeää vanhentuneella heavyllä vaikka vitsinä tätä yritettiin jo aikoinaan.. Dooby Doo käsittämättömän huonon nimen lisäksi oli jo aikanaan vanhentuneen kuuloinen ja kappale Pikajuna n:o 69 kuulostaa kehnolta Popeda-lainalta. Ehkä se kaikkein kauhein on kuitenkin Alex Stone Groupin Mamma, mä haluun Ferrarin, jonka sanoitusta ei irvistelemättä voi kuunnella.

Kokonaisuutena Pokobox1 tarjoaa harvinaisia ja mielenkiintoisia biisejä Pokon kataloogista, joita on vaikea saada muualta ja todistaa, että Poko on edelleen paljon muutakin kuin Karjalainen, Eput, Popeda ja Yö. Arviossa tuli mainittua vain osa kokoelman kermasta. Suosittelen kaikkia ennakkoluulottomia tutustamaan tähän kokoelmaan. Lukekaapa myös Poko Rekordsin historia -kirja, niin tiedätte paljon enemmän oleellisesta suomalaisen rock-musiikin historiasta.

Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2006-02-06
Arvostelija : Jarkko Veijalainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.