Laakso – My Gods

Uppsalan yliopiston kanttiinissa toisensa tavannut yhtye on päässyt nyt toiseen albumiinsa ja jatkanut sanomansa levittämistä hieman isomman levy-yhtiön (V2) leivissä. Satsaus saattaa toimia, sillä tällainen musiikki varmasti myy taideopiskelijoiden ja muiden vastaavien keskuudessa. Voisipahan tähän kättelyyn ladata muutaman yhteneväisyyksiä tarjoavan nimen, kuten vaikkapa Morrisey, Wilco, Belle & Sebastian ja Paul Oxley’s Unit.

Toinen asia, joka on parasta ladata heti ulos, on se, että juuri Coldplayn Globenin keikalta palanneena ja Tukholman yleisilmettä pukeutumisen suhteen katsottuna, ei tätä levyä olisi kannattanut soittimeen laittaa. Maailmassa on yhtyeitä ja yhtyeitä. Maailmassa on solisteja ja solisteja. Ja kolmanneksi maailmassa on muotia ja muotia. Ensinnäkin en voi kuin ihmetyksen saattelamana ja shokeeraamana kuunnella tätä melankolisen 80-lukulaisen kuuloista albumia. Periaatteessa yhtyeen soittopuoli on ihan kohdallaan, mutta tavara jota se latoo, ei jaksa kiinnostaa. Kenties Coldplayn loistokkuus saa yksinkertaisesti jättämään kaiken muun, ja samalla vähemmän hohdokkaan, taakseen.

Samalla tulikin sitten käsiteltyä tuo muoti asia. 80-lukuhan on tehnyt tulemistaan valitettavan sitkeästi, eikä se ainakaan Tukholman kaduilla osoittanut laantumisen merkkejä. Tämän bändin soundissa on liikaa Fischer Price -koskettimia, falsetti-laulua ja tekopirteän kuuloista positiivisuutta samalla kertaa. Vokalisti Markus Krunegård kuulostaa ajoittain lähes dekadentin nasaalilta ja vaikertavalta. Oikeastaan jopa niin pahasti, etten voi edes keskittyä sanoihin, sillä tekee mieli skipata koko platta. Bling bling, voih, voih ja sur-rur. Varmasti Mew-diggarit löytävät tämän yhtyeen, mikäli kokevat sellaiseen tarvetta.

Healing Force on kaikessa mahtipontisuudessaan erinomainen lopetus albumille. Se lyö niitin sille, että kaikki tämä 42 ja risat minuuttia, ja aivan suotta. En halua sanoa, että ihan kiva, kun se ei sitä ole. Pikemminkin masentava ja ärsyttävä samaan aikaan. Mutta kaikesta huolimatta levyllä on muutama mielenkiintoinen nyanssi, joiden ansiosta sille voi antaa hieman plussaa. Kitarat soivat useassa kappaleessa kuulaasti ja sävelkulut ovat kohdallaan. Kuten vaikkapa Once Again Late At Night -kappaleessa, joka on levyn ensimmäinen raita ja samalla hieman harhaan johtava. Kokonaisuus ei yllä aivan samalle tasolle kuin tämän soundimaailma, vaikka laulajan falsetti kyllä on tullut todistettua heti kärkeen.

High Dimension onkin sitten kaikkine reksvisiittoineen ärsyttävyyden huipentuma. Falsettia, taputuksia ja Fanz Ferdinand -tyylinen kitarointi ja aavistuksen nykivä sävelkulku. Jos tuo virtaus viehättää, niin tiedät kenen puoleen kääntyä. Never Satisfied jatkaa hieman samoilla linjoilla, mutta on jättänyt taputukset opiston kahvilan pöydälle. Someone Somewhere puolestaan junnaa puoleen väliin, kunnes Coldplay-tyylinen kitaravalli saa kappaleeseen hieman potkua, mutta se ei riitä aivan loppuun asti. Tämän koko albumin olisi oikeastaan voinut myös kiteyttää seuraavasti: Lennä 80-luku, älä tule ikinä takaisin!

Arvosana : 2/5
Arvostelu julkaistu : 2005-11-16
Arvostelija : Jarno Leivo

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.