Primal Fear – Seven Seals

Heavy metalin perusarvot ovat kovassa huudossa Saksanmaan Judas Priestin eli Primal Fearin uutukaisella. Bändi tarjoilee todellista herkkua nahkaan ja kettinkeihin vinksahtaneille metallipäille, jotka janoavat rankoin hevikitaroin, läpitunkevin Halford-vokaalein ja tappotarttuvin kertsein ryyditettyä vauhtiheviä. Primal Fear ei siis todellakaan ole lähtenyt keksimään kirjapainotaitoa uusiksi eikä sitä voi syyttää liiasta omaperäisyydestä sen paremmin biisien rakenteiden kuin niiden aiheidenkaan kohdalla. Mutta mitäpä sen väliä, kun levy kuitenkin rynnii paria valjumpaa hetkeä lukuun ottamatta kompuroimatta eteenpäin kuin luotijuna.

Seven Seals tarjoaa heti avauspalanaan todellisen helmen nimeltä Demons And Angels. Nopeapotkuinen ja tummasävyinen ralli on kuin ilmettyä Painkillerin aikaista Priestiä. Biisin kruunaavat tappava kertsi, väliosassa soiva mahtipontinen sinfoniaosuus sekä aikoinaan miltei Halfordin nahkapöksyt Priestissä täyttäneen ja Gamma Rayssä sen alkuajat vaikuttaneen Ralf Scheepersin huima laulanta. Toimivan, mutta jotenkin avauksen varjoon jäävän, Rollercoasterin jälkeen päästään nauttimaan hitaahkosta Seven Sealsista, jonka Scheepers tulkitsee todella vakuuttavasti. Sitten onkin vuorossa levyn nopein pala Evil Spell, joka kaikessa kliseisyydessään ja yksinkertaisuudessaan on suorastaan nerokas. Kertsi osuu ja uppoaa syvälle tajuntaan puhumattakaan kitaristien taiturimaisista otteista.

Levy jatkaa vakuuttavaa matkaansa onneksi loppuun asti. Rankasta soolosta ja tarttuvasta hoennasta huolimatta The Immortal Ones kuuluu kiekon harvoihin lähes skipattaviin raitoihin. Sen sijaan Scheepersin tällä kertaa rauhalliseen lauluun nojaava Diabolus on taas kunnon meininkiä monipuolisen rakenteensa ja pahaenteisesti maalailevan tunnelmansa ansiosta. Priestin ja Maidenin sekoitukselta kuulostava All For One ei puolestaan yllä aivan samalla tasolle kuin levyn helmet. Sama koskee Carniwaria, jonka kertosäkeestä on yritetty tehdä örinällä ja piiskaavilla rummuilla teennäisen rankka. Jälleen selvemmin ykköskastiin kipuaa puolestaan keikka-avaukseksi sopiva Question Of Honour, jonka melodioissa ja hengessä maistuu aimo annos Hammerfallille ominaista taistelutahtoa ja monipuolista sooloilua. Viimeisenä herkkuna bändi heittää vielä kehiin yllättävän valoisasti kaipuusta kertovan In Memory -herkistelyn, joka kasvaa vähitellen lähes voimaballadiksi.

Seven Seals pääsi yllättämään todella positiivisesti, sillä bändin aiempin tuotosten perusteella oli lupa odottaa paljon valjumpaa ulosantia. Juuri tällaista heavy metal on parhaimmillaan: sävellykset toimivat, muusikot ovat pirun taitavia ja kappaleissa on rankkuuden lisäksi sopivasti melodioita ja pientä kikkailua. Viimeisen silauksen paketille antaa aiemmin muun muassa Metallican ja AC/DC:n kanssa työskennellyt Mike Frazer miksauksineen. Vitonen on äärimmäisen lähellä, mutta sen ansaitakseen levyn pitää tarjota myös jotain aivan uutta ja ennen kuulematonta.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2005-11-02
Arvostelija : Olli Koikkalainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.