Killville – Tyhjä Taulu

Helsinki-Jyväskylä-akselilla operoiva Killville soittaa iskelmällistä, modernia suomirokkia. Yhtyeen debyyttialbumin pahimmaksi kompastuskiveksi nousevat huomattavan kömpelöt ja kulahtaneet riimittelyt, joissa kaikissa arvuutellaan tai ihmetellään naispuolisten henkilöiden mielenliikkeitä. Tyhjä taulu -albumin materiaalista tuleekin elävästi mieleen jokunen vuosi sitten Riisu pois -hitillään radioaaltoja terrorisoinut Lumo-yhtye.

Levyn yhdestätoista kappaleesta on löydettävissä selkeitä toistuvia teemoja, joista tärkeimmät voi jaotella seuraavasti: yhden illan jutun aiheuttama hämmennys, sänkyseuran puutteen aiheuttama unettomuus, epävarmalla pohjalla olevan suhteen aikaansaama hämmennys ja unettomuus, suhteen päättymisen laukaisema unettomuus ja juopottelu, krapulamorkkis, kerrassaan raivostuttavan, niin sanotun itsenäisen naisen aiheuttama hämmennys ja viha, ja lopulta jatkuvasta unettomuudesta ja hämmennyksestä johtuva täydellinen sekoaminen. Varsinainen teema-albumi siis!

En ole Dr. Phil, mutta uskoisin että tällaisen ongelmavyyhdin selvittelyä ei juuri auta yhtälailla Kirkaa kuin Nickelbackia muistuttavan perustason suomirokin soittelu. Yhdentoista kappaleen joukosta löytyy kolme tai neljä hyvin Radio Suomipopille soveltuvaa tehorallia muiden biisien jäädessä sivuosaan. Tällaista musiikkia tehdään tässä maassa kuitenkin niin paljon, että ainakaan minä en keksi Killvillelle mitään tähdellistä funktiota.

Biisien rauhallisimmissa kohdissa laulaja Ville Parkkonen kuulostaa hämmästyttävästi Samuli Edelmannilta, kertosäkeet mies taas vetäisee kuin humalaiset Jimi Pääkallo ja Pate Mustajärvi olisi istutettu yhteiseen karaoketaksiin. Ylämäki-alamäki-ylämäki -vaikutelmaa korostavat teennäisen angstiset kitarapurkaukset, jotka vaihtuvat silmänräpäyksessä kevyisiin syntikkataustoihin herkistelyosuuden koittaessa. Tällaisen dynamiikan käyttö on paitsi ennalta-arvattavaa, myös albumimitassa uskomattoman rasittavaa.

Viimeisen voitelun levylle antaa läpeensä kompressoitu, radioystävällinen tuotanto, joka varmistaa, että yksittäisten soittajien panoksesta on hankala saada mitään tolkkua. Levyllä soittaa kuitenkin kaksi kitaristia sekä kosketinsoittaja – miksi äänikuvasta on täytynyt tehdä tasaista mannavelliä? Ikäväähän kotimainen albumidebytantti on tällä tavalla rytätä, mutta mielestäni Killvillen musiikki on tällä erää persoonatonta ja sisällöltään naivia, valtavirtaa mielistelevää huttua.

Arvosana : 1/5
Arvostelu julkaistu : 2005-11-16
Arvostelija : Risto Mikkonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.