Nightwish – Highest Hopes – The Best Of Nightwish

Kun kiteeläinen nuorimies Tuomas Holopainen sai kymmenisen vuotta sitten leirinuotiolla päähänsä idean bändistä, kukaan ei tainnut aavistaa, millaiseen kyytiin hän lopulta päätyisi. Nightwishin viisi studiopitkäsoittoa ovat johdattaneet yhtyeen keikkamatkoille maailman ääriin ja nostaneet sen kansainvälisesti merkittävimpien suomalaisyhtyeiden joukkoon. Drakkar julkaisi taannoin Tales from the Elvenpath -kokoelman, ja piraattimarkkinoiltakin on jo pitkään ollut saatavilla erilaisia best of -tekeleitä, joten kotimaassakin taisi olla kysyntää orkesterin tunnetuimmat hetket yhdistävälle paketille. Tämän markkinatyhjiön täyttää Highest Hopes.

On luonnollisesti makuasia, tunteeko kuulija enemmän omakseen alkuaikojen voimametallirallit vai tuoreemman, eeppisen tuotannon. Itse kallistun edelleen kahden ensimmäisen levyn materiaaliin, joka lievästä hapuilusta huolimatta kuulostaa edelleen relevantilta ja mukavan maanläheiseltä. Elvenpath, Stargazers ja Sacrament of Wilderness tarjoilevat vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä Holopaisen lapsenomaista innostusta, eikä tarttuvien sävellysten toimivuutta ole näin vuosienkaan jälkeen syytä kyseenalaistaa. Bless the Child, Ever Dream ja hilpeine Rammstein-jumputuksineen etenevä I Wish I Had an Angel ovat tuoneet yhtyeen suuren yleisön korviin ja edustavat muodollisesti pätevää materiaalia, mutta kuulostavat paikoin toivottoman tunteettomilta ja etäisiltä, mihin ei vaikuta ainoastaan siistiytynyt soundipolitiikka. Toki on myönnettävä, että esimerkiksi Dead to the World on kuitenkin mukavan energinen ja helposti selkärankaan iskostuva sävellys.

Kokoelmille tyypilliseen tapaan mukaan on ujutettu pari aiemmin julkaisematonta raitaa, jotta studiolevyt jo omistavat ihmiset saadaan levykauppaan uusien fanien seuraksi. Holopaisen aikoinaan puoliväkisin säveltämän Sleeping Sunin uusintaversio ei tuo alkuperäiseen näkemykseen paljon uutta, mutta ei se liioin kadotakaan yhtyeen virallisen kutuballadin eteeristä henkeä. Kokoelmalle nimen antanut Pink Floyd -laina High Hopes on taltioitu keikalta, ja se edustanee Symphony of Destructionin tavoin väliaikaohjelmistoa, jonka ansiosta Tarja Turuselle jää aikaa lepuuttaa ääntään kesken esiintymisten. Komeastihan Marco Hietala keuhkoaa, mutta mikään ikimuistoinen esitys ei kyseessä ole. Maksavaa yleisöä kokoelman tutut kappaleet eivät ole karkoittaneet, sillä se keikkuu jo toista viikkoa Suomen virallisen albumilistan kärjessä.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2005-10-19
Arvostelija : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.