Deep Purple – Rapture Of The Deep

Vanha sananlasku “vierivä kivi ei sammaloidu” sopii Mick Jaggerin ja hänen ystäviensä ohella kuvaamaan muitakin pitkän linjan muusikoita. 1970-luvun alusta lähtien hard rockin suuriin nimiin laskettu Deep Purple on edelleen voimissaan, vaikka vanhainkoti ja viikatemies ovat aikajanalla huomattavasti hurjaa nuoruutta lähempänä. Yhtye muistetaan parhaiten Richie Blackmoren innovatiivisisesta riffittelystä, Ian Gillanin lasi-ikkunoita särkevästä falsetista, Jon Lordin lennokkaista Hammond-kuvioista sekä Roger Gloverin ja Ian Paicen boogiepitoisesta rytmityöskentelystä.

Miehiä on vuosien saatossa tullut ja mennyt, mutta nykytilassaan kokoonpano on varsin lähellä legendaarisinta mach 2 -ryhmää. Blackmore keskittyi jo ajat sitten vaimonsa kanssa keskiaikaiseen trubaduuriprojektiinsa, ja Lord väistyi taannoin syrjään päätettyään, että hänen päivänsä Purplessa ovat luetut. Steve Morse on kuitenkin osoittautunut päteväksi kitaristiksi, eikä etenkään kosketinosastolla voida puhua heikkouksista, sillä Don Aireyn CV:n aiempien työnantajien ja suosittelijoiden lista lienee vähintään kilometrin mittainen. Huomio keskittyykin siihen, miten motivoitunut yhtye voi olla 18. studiolevyllään? Ei ole yllätys, ettei Rapture of the Deepistä saada uutta Machine Headia tai Perfect Strangersia, mutta eipä yhtyeen varmasti tarvitsekaan enää miellyttää ketään rahan vuoksi. Rapture of the Deep on nykymittapuulla leppoisasti retroilevaa poprockia, ja hyväntuulinen yhtye tuntuu nauttivan rennosta materiaalistaan täysin rinnoin.

Musiikin keveydestä huolimatta tutut Purple-elementit ovat luonnollisesti tallella. Kiireettömän rauhallisesti svengaava nimiraita tuo hilpeästi mieleen niin James Bond -elokuvien kuin ruotsinlaivan yökerhonkin tunnelmia, ja soitoltaan aavistuksen totisempi, mutta samalla pilke silmäkulmassa rullaava avausraita Money Talks tarjoilee tarttuvaa kertosäettä ja väliosaa. Levyn parasta antia on suorastaan romanttinen balladinpoikanen Clearly Quite Absurd, jonka melodiat eivät ole mitenkään ennen kuulemattomia, mutta yhtyeen esityksessä on poikkeuksellista lämpöä. Gillanin ääni ei ole kolmen vuosikymmenen takaisessa kunnossa, mutta mielellään miehen kirkamaisia venytyksiä edelleen kuuntelee. Rapture of the Deep toimii varsin hyvin taustamusiikkina, sillä etenkin loppupäässä tunnelma muuttuu paikoin uneliaaksi, mikä saa levyn tuntumaan todellista 56 minuutin kestoaan pidemmältä.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2005-12-30
Arvostelija : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.