Barefoot Brothers, The – Rehab Convention

Seitsemän vuoden tauon jälkeen paljasjalka veljekset ovat jälleen satuloineet hevosensa ja ratsastavat aurongonlaskuun pitkän kostean kauden jälkeen. Riehakasta jyystörockia on turha tältä albumilta hakea. Vastapainona se tarjoaa melankolista, sielukasta ja sävykästä perintetä kunnioittavaa rock-musiikkia. Varsinkin albumin loppupää on seesteisyyden tyyssija päättyen akustiseen instrumentaaliballadiin Romeo. Levyä voisi melkein kuvata iskelmä-rockiksi, kuitenkaan taipumatta puhtaaseen kantriin tai tallaamatta Agentsin varpaille.

Intialaissävytteinen Can’t Catch Me introineen starttaa albumin rockaavalla otteella. Muista kappaleita kirkkaimmin edustaa julmetun hieno Silence Grows -balladi, sekä albumin loppupään hienot tunnelmapalat The Reaper Never Fails ja Last Track. Mr. Vilungilla tuntuu olevan Midaksen kosketus. Kaikki hänen omat musiikkiprojektit ovat kuin kultaa ja ei voin kuin ihmetellä vokalisti Markuksen ääntä. Miten voi noin karvaisesta karpaasista lähteä niin poikamainen ja kuulas ääni?

Barefoot Brothers kuuluu samaan kastiin Jolly Jumpersin kanssa. Bändit ovat unohtuneita helmiä suomalaisessa rock-kentässä, jotka jaksavat painaa marginaalissa vuodesta toiseen tinkimättä linjastaan. Retrorockin hyvyys syntyy pienistä nyanseista, joita on vaikea määrittää. Helpoiten eron huomaa kun materiaalia vertaa uudemman sukupolven tuotoksiin, esim. Shake-yhtyeen tuotantoon. Ainoana miinuksena albumia vaivaa hienoinen kaavamaisuus. Roots is Roots. Barefoots are back!

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2005-11-09
Arvostelija : Jarkko Veijalainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.