Stooges, The – The Stooges

1960-luvulla populaarimusiikki kaupallistui todenteolla. Sen vuoksi oli turhaa edes odottaa, että Kaliforniasta tai Englannista olisi tullut mitään innovatiivista, kun Beatles ja Beach Boys myivät joka tapauksessa hyvin. Sen sijaan Yhdysvaltain keskilännestä alkoi nousta uusia tuulia, ensin MC5:n esiinnousulla. Näin syntyi Detroitiin jälkeenpäin nimetty protopunk-genre, jonka johtavaksi ilmentymäksi tuli tietysti The Stooges.

Bändin nimeä kantava esikoisalbumi vuodelta 1969 oli massiivinen sekoitus vanhaa rokkia, Rolling Stonesin agressiivisuutta sekä Velvet Undergroundin psykedeliaa. Yhtyeen kantava voima oli laulusolisti Iggy “Stooge” Pop, joka uhmasi äkkiä jopa Mick Jaggeria jonkinlaisena nuorten tyttöjen rujona rokki-idolina. Iggy ei ehkä ollut omaperäinen solisti rockmaailmassa, mutta amerikkalaisessa musiikkibisneksessä kylläkin. Yhtä karismaattisia laulajia oli harvassa. Eikä bändin muiden jäsentenkään tarvinnut hävetä lainkaan, sillä Ron Asheton taitoi sähkökitaran aivan eri tavoin kuin useimmat tuon ajan artistit. Psykedeelisten soundien tuottamisessa Ashetonille pärjäsi ehkä vain itse Hendrix.

Stoogesin debyyttialbumi hakee vertaistaan kyseiseltä aikakaudelta. Kyseessä ei ole kuin kahdeksan kappaleen kokonaisuus, mutta laatu on sitäkin parempaa. Sanoituksiltaan kappaleet edustavat sitä linjaa, joka tuli ominaispiirteeksi varhaisessa punkissa: jo biisien nimet “We Will Fall”, “No Fun” ja “Not Right” nimet kertovat ainakin valtavirtakulttuurin kyseenalaistamisesta. Kyse ei ollut silti mistään apaattisesta musiikista, vaan ihmisiä puhuttelevasta turhautumien purkamisesta. Kukaan tuskin voi kiistää, etteikö Stooges ja Iggy suorastaan hyökänneet kuulijansa päälle sellaisilla kappaleilla kuin “1969” tai “I Wanna Be Your Dog” ja edellyttänyt kuluttajalta huomiota.

Valitettavasti Stooges ei pystynyt enää läheskään yhtä hyvin albumeihin. Tiennäyttäjänä esikoisalbumi oli kuitenkin hyvin tärkeä ja siitä puhkuva energia mieletön kokemus. Detroit-soundi on Black Sabbathin kaltaisten bändien ohella suurelti vastuussa siitä, miltä heavy metal on tullut kuulostamaan meidän päivinämme. Äänekästä, voimakasta, ja ennen kaikkea varsin maskuliinista.

Klassikko

Arvostelu julkaistu : 2003-01-09
Arvostelija : Mikko Hyvärinen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.