Every Time I Die – Gutter Phenomenon

Näinä päivinä on core-osastolla hieman harhaanjohtava kuva vallalla, sillä monien mielestä on vain hardcorea taikka metalcorea. Ehkä hitusen molempia tai noiden kahden yhdistelmää. Ylipäätään jonkin uudenlaisen tyylin tai edes yhdistelmän tekeminen (ei nyt viitsi puhua keksimisestä) tuntuu olevan kamalan hankalaa. Tai ainakin harvinaista. Tähän saattaisi hieman poikkeavuutta tuoda New Yorkista kotoisin oleva Every Time I Die, joka viimeistään tällä kolmannella pitkäsoitollaan tulee lyömään itsensä läpi, siis jos sille tosiaan kysyntää on olemassa.

Ottaen huomioon olosuhteet vallitsevassa musiikkimaailmassa, tai genreilyssä, on tämä albumi vertaansa vailla oleve tekele. Tosin eräällä tavalla sellainen, jota joko rakastaa tai vihaa. Tällä levyllä, tai ylipäätään tällä yhtyeellä, ei ole olemassa kultaista keskitietä. Itse tunnustan alkuepäilyjen ja edellisen Hot Damn! -albumin kuultuani kuuluneeni jälkimmäiseen vihaaja-kategoriaan. Mutta sahattuani tätä, rokkia 50-luvulla kuvanneella termillä nimettyä albumia, aloin jostakin kumman syystä tulla hieman toisiin aatoksiin yhtyeen kohdalla. Tai ainakin tämän uuden levyn tiimoilta.

Yhtye soittaa oikeastaan sellaista musiikkia, jota voisi kuvitella 50- ja 60-luvun rokkareiden soittavan, jos heille olisi soitettu tämän päivän hardcorea. Ydin on otettu hardcoresta ja samalla on kuitenkin kaikki kliseet jätetty pois matkasta. Kenties olisi oikeutetumpaa sanoa, että asenne on otettu hardcoresta. Kaikki muu onkin sitten silkkaa rokkia. yhtye kuulostaa erittäin hektiselle, mutta on kuitenkin huomattavasti helpommin lähestyttävää kuin esimerkiksi The Dillinger Escape Plan. Vaikka samanlaisia koukeroita tarjotaan ajoittain suoraviivaisten rokkipajolen ohessa. Tempoa vaihdellaan ja laulussa on ajoittain turhankin räkäistä otetta. Kunhan tuohon rääkymiseen tottuu, niin levystä alkaa pitää aivan eri tavalla. Mikä on pelkästään positiivinen asia.

Kaikkein mieleenpainuvin raita levyllä on ehdottomasti Champaing At The Bit, joka on kaikessa kaaottisuudessaan hallittu ja erittäin energinen kappale. Yhtye osoittaa myös eräänlaista melodiatajua, eikä sitä vähennä yhtään vierailevana solistina oleva Glassjaw-vokalisti Daryl Palumbo, jonka persoonallinen ääni istuu yhtyeeseen erinomaisesti. Toinen vierailija on My Chemical Romancen Gerard Ward, joka lainaa, myös persoonallista ääntään, Kill The Music -nimisessä kappaleessa.

Levy on kokonaisuudessaan erittäin persoonallinen ja mielenkiintoinen, kaikkine pienine jippoine. En muista vastaavaa aiemmin kuulleeni. Kenties Ninen Lights Out saattaisi toimia suuntaa antavana levynä, mutta siihen pitää ehdottomasti lisätä hitunen rullaavuutta, tempoa ja raskautta. Voin lämpimästi suositella “normi-coreen” kyllästyneille.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2005-10-20
Arvostelija : Jarno Leivo

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.