Sepultura – Roots

Sepulturan varmaan tietävät kaikki old-school thrasmetallin diggaajat. Ja kyllähän bändin nykyisin tietävät kaikki, jotka ovat uuden ajan metalliin tutustuneet. Brasiliasta lähtöisin oleva bändi oli Rootsiin asti melko tuntematon nimi, vaikka edellinen pitkäsoitto, Chaos A.D. olikin varsin suosittu ja hyvin tuotettu levy, kokonaisuutena jopa ehkä parempi kuin Roots. Mikä Rootsista sitten tekee niin ihmeellisen ja suositun, on sen soundit ja tuottajana häärännyt, vielä tekovaiheessa varsin tuntematon Ross Robinson. Mies tunnetaan useiden suosittujen uusiometallibändien tuottajana ja miksaajana, jolle esim. Korn on hyvin pitkälti suosionsa velkaa.

Roots on Sepulturan 6. ja viimeinen albumi, jolla perustajajäsen ja keulahahmo Max Cavalera on vielä mukana (jos uusin livelevy, Under the pale gray sky otetaan laskuihin mukaan on Maxin aikaisia levyjä 7). Rootsin jälkeen tulleet albumit ovat olleet alkuperäisfanien mielestä silkkaa silsaa, vaikka ovatkin olleet ihan kelvollisia runttauksia allekirjoittaneen mielestä. Tietysti sitä primitiivistä yksiäänikarjuntaa ja vanhan tyylisiä riffejä olisi halunnut kuulla Sepulturan taholta lisää, mutta minkäs teet. Ja onhan Soulfly toki olemassa, joten ei tässä hätää.

Roots on nyt kuitenkin se raja, missä Sepulturan uran voisi jakaa kolmeen osaan. Chaos A.D:lta peräisin oleva tribaalirytmien hyväksikäyttöä on tällä levyllä korostettu ja Sepultura onkin levyn nimen perusteella palannut takaisin juurilleen. Xavantes -intiaanien kanssa “kenttätyönä” nauhoitettu albumi loi trendin, jota usea uusi metallibändi käyttää hyväkseen. Rootsin rytmitys ja lyömäsoitinsektio on niin intensiivinen ja tarkka, että ymmärrän hyvin, miksi Max Cavalera on jatkanut konseptia Soulflyn kanssa. Primitiivinen, tyly ja raaka perussoundi kulkee tinkimättömästi mättäen kuin höyryjuna läpi koko levyn. Onpahan mukana yksi akustinenkin kappale, “Jasco”, joka toimii ikäänkuin introna levyn selvästi alkukantaisia tunteita nostattavammalle raidalle, “Itsárille”.

Levyn ehdottomat hittibiisit, “Roots, bloody roots” ja “Ratamahatta” ovat esimerkkejä siitä, että Sepultura todellakin oli 90-luvun puolenvälin omalaatuisin ja innovatiivisin metalliyhtye. Levyllä vierailevat sellaiset nimet kuin Mike Patton, Jonathan Davis, Carlinhos Brown ja Dj Lethal, mitä nyt kuuluisimpia voisi mainita. Roots on nauhoitettu ja tuotettu juuri tuolloin vaihtoehtometallin kulta-aikaan, jolloin Korn, Limp Bizkit ja Deftones olivat aloittaneet ja tuoneet oman soundinsa suurten massojen tietoisuuteen.

Jos et vielä Rootsia omista ja olet metallin suurkuluttaja, on se pakkohankita. Levystä on olemassa “Roots of Sepultura” -niminen painos, joka on suositeltava hankinta, jos demoversiot ja vanhat livet yms. kiinnostavat. Tätä parempaa uuden ajan metallin levyä ei ole eikä varmaankaan hetikohta tule. Unohda Korn, unohda Deftones, unohda Limp Bizkit. Kaikki vuoden 1996 jälkeen tulleet Roots -plagiaatit eivät ole mitenkään päin verrattavissa tähän teokseen. Klassikko.

Arvostelu julkaistu : 2003-01-09
Arvostelija : Henrik Himberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.