Braspyreet – Maamme laulu

Kellarissa kolisee. Suomen kokeellisen musiikin undergroundiin perehtymättömälle melukvartetti Braspyreet lienee varsin outo nimi. Helsingin suunnassa vaikuttava yhtye on aikaisemmin tehnyt yhden Kissasirkus-nimisen cd-r:n, mutta tätä amerikkalaisen, marginaalimusiikkiin erikoistuneen Digitaliksen julkaisemaa Maamme laulua voi varmastikin pitää yhtyeen ensimmäisenä virallisena pitkäsoittona.

Braspyreet elämöintiä voisi kuvailla löyhästi freejazz-henkiseksi. Musiikkia määrittää avantgardistinen asenne, joka kuuluu äänten ja äänitekstuurin asettamisessa etualalle. Viime tammikuisella Potlatch-keikalla nelikon ilmaisua tuntui dominoivan vapaamuotoisen järkivapaa ”melua melun takia” –periaate. Siihen nähden Maamme laulu kuulostaa suorastaan koherentilta. Improvisaatiopohjaisissa kappaleissa sykkii usein bassolla ja erinäisillä perkussioilla synnytetty primitiivinen pulssi, joka sitoo rönsyileviä jameja yhteen ja joka parhaimmillaan aikaansaa hypnoottisen vaikutelman. Melodisesti kiehtovia fragmentteja kuullaan myös siellä täällä.

Mielenkiintoisinta ja samalla suuri ristiriitaisten tuntemuksien lähde on nelikon taitavuutta ja taitamattomuutta yhdistelevä soitanto. Rummuilla ja bassolla aikaansaadun karun, mutta toimivan grooven vastaparina on usein mitäänsanomattomaksi taustarämpytykseksi jäävä kitarointi. Esimerkiksi Takaisin lapsiveteen! –kappaleessa se ei luo mitään mielenkiintoista ”itämaissävytteisten” puhaltimien lisäksi. Sähkökitaran kekseliäästä käytöstä puolestaan puhuu levyn hienosti aloittava Mitä on ituplasma?, jossa kuusikielisen kiehtova oikkuilu nostetaan keskiöön.

Yleisesti ottaen Braspyreetilla tuntuu olevan hieman vaikeuksia löytää mielekäs suhde muotoa tavoittelevien, perinteisempään soitantoon kallistuvien elementtien ja musiikkiteoreettisia oppeja tiedostamattoman meuhkaamisen välillä. Yhtyeen soitto ei näin ollen kulje niin luonnollisesti kuin toivoisi, eikä se synnytä kovinkaan yllättäviä äänellisiä tai dynaamisia elementtejä. Säröisät huudot ja epävireiset nokkahuilut kuulostavat väkinäisiltä ja Selkärankaiset ryömivät maalle –esityksen rajuihin melucrescendoihin yltyvät pienimuotoiset kolistelut noudattavat varsin tavanomaista avant/free-kehittelyä.

Hyvää Braspyreetin levyssä on sen vaihteleva anti. Levyltä löytyy vauhdikkuutta armottoman peltipaukkeen sävyttämän Kuinka ruoka muuttuu vereksi –kappaleen muodossa. Hurttia meininkiä edustaa niin ikään huuliharpulla varustettu ”free-blues” Kasvojen hiki. Toisessa ääripäässä on kaksitoistaminuuttinen, monivivahteisella vokaalitoiminnalla ja saha-äänillä höystetty hypnojami Kantojen kynsiminen. Kappaleessa on asiallisen hämärä, alitajuntaan syöpyvä tunnelma, jota lopun nolostuttavan aneeminen kirkumisooppera valitettavasti syö. Eräänlaiseksi tyylilliseksi vakioksi laskettava rytmikkyys hylätään myös parissa esityksessä, kuten raastavasta melusta ja vokaaleista koostuvassa Parittelevat komeetat –lopetuksessa.

Braspyreetin ennakkoluulottomasta mielettömyydestä kumpuaa paikoin loistavia oivalluksia, mutta Maamme laulussa on myös turhan kulunutta tai jopa kliseitä poikivaa avantgardeperinteen tiedostamista. Tämä on sääli, sillä pääpiirteittäin levy on hyvää, asiamukaisilla lo-fi-soundeilla varustettua melumusiikkia.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2005-08-25
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.