Ni-hao! – Red Blue Green

Japanilaiset ovat outo kansa. Jos pitäisi rakentaa jonkinlainen kuva japanilaisesta kulttuurista tänne länsimaihin päätyvien levyjen perusteella, olisi lopputulos vähintäänkin hämmentävä. Näin nähtynä japanilaiset olisivat sekä hektisen ärhäköitä melurokkareita (Melt Banana, Limited Express (Has Gone?)) että avantgarde/noise-friikkejä (Merzbow, Masonna, Keiji Haino) ja muuten vaan sen kuuloisia, että ovat ottaneet jotain keskiketterää vahvempaa (Acid Mothers Temple, Boredoms). Onneksi voi suorittaa reality checkin kuuntelemalla hieman j-poppia tai kävelemällä paikallisen karaokepaikan ohi. Hömppämusiikki sentään on universaalia.

Tähän liittyykin osaltaan se neljäs stereotypia, nimittäin nipponilaisten kiintymys kitsch- ja camp-sävyihin. Kolmen japanilaisnaisen ”Red” Arikon, ”Blue” Yukarin ja ”Green” Leon tehopakkaus Ni Hao! iskee jonnekin camp-henkisen retroilun ja pimahtaneen indierockin välimaastoon. Tenzenmenin julkaisema Red Blue Green ei ole varsinainen albumi, vaan se kokoaa yhteen kaksi aikaisemmin julkaistua minialbumia (Red ja Blue). Tämän lisäksi levyllä on bonusmateriaalia niin lisäbiisin kuin videonkin muodossa.

Ni Hao! on kiinaa ja tarkoittaa ”hyvää päivää!”. Musiikki on niin kuin nimestä voi päätelläkin, hyväntuulista ja pirteää höpsöilyä, jossa nostalginen sing-song-poppailu saa hyvin perijapanilaisen käsittelyn. Eli överiksi menee. Yhtye esittää kappaleensa perus-rocktriona, ympäten mukaan myös hassuja konesoundeja ja efektejä. Levyn lyhyissä ralleissa on oma vinkeä viehätyksensä, jonka voima riippuu pitkälti kuulijan mieltymyksestä japanilaisen pop-ilmaisuun. Uskoisin kuitenkin, että Japani-friikeillekin tulee stoppi jossain vaiheessa levyä, sillä trion jatkuva rallattelu, koki sen ärsyttäväksi tai ei, alkaa pian toistaa samaa kaavaa. Vain harvassa levyn kappaleissa Ni-Hao!:n sinänsä persoonallinen tyyli esittäytyy sävellyksellisesti iskevänä ja mielekkäänä.

Suurin osa yhtyeen lauluista ovat purkalle maistuvia, yhden idean fragmentteja, joiden pitelemätön energisyys viihdyttää ja hymyilyttää tiettyyn pisteeseen saakka. Ni-haon!:n musiikki lupailee vallatonta kitsch-karnevaalia, mutta unohtuukin ikävästi jauhamaan samoja kuvioita yhä uudestaan ja uudestaan. Muutama mielekkäämpi raita löytyy toki seasta. Raskasta bassogroovea minuutin verran esittelevä Sajikagen on mukava irtiotto yleislinjauksesta, mutta levyn todelliset helmet ovat helposti piirrossarjan tunnariksi kuviteltava I Love Smurfy sekä parhaiten yhtyeen ominaispiirteet kiteyttävä Wiper. Bonuksena levylle laitettu kömpelön kotikutoinen Green-nukkeanimaatio on varsin hellyttävää katseltavaa.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2005-10-13
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.