Paavoharju – Yhä Hämärää

Lumoavaa, kerrassaan lumoavaa. Ja salaperäistä. Fonalin kautta debytoiva Paavoharju ei paljon informaatiota itsestään paljasta. Kyseessä ei kuitenkaan ole sooloartisti, joka on ”kekseliäästi” kirjoittanut etu- ja sukunimensä yhteen, vaan jonkinlainen yhtye tai kollektiivi. Levyllä kuultavien äänien perusteella yhtyeessä vaikuttaa ainakin nais- ja mieslaulaja. Hienosäikeisen rikkaan tunnelman rakentajien määrästä ja roolista on paha sanoa mitään, paitsi että valtaosa instrumentaalisista elementeistä, lukuun ottamatta akustista kitaraa, on synnytetty konein ja koskettimin.

2001–2005 välisenä aikana äänitetty Yhä hämärää on lähinnä marginaaliseen ja kokeelliseen musiikkiin keskittyneen Fonalin katalogissa yllättävän helposti sisäistettävä levy. Paavoharju risteyttää onnistuneella tavalla unenomaisen äänimaisemoinnin ja konkreettisemman muodon omaavan folk-musiikin. Levyllä on sekä kollaasimaisen maalauksellisia ambient-instrumentaaleja että selkeitä, jopa perinteisiä lauluja. Suurimman osaksi vaelletaan kuitenkin jossakin näiden kahden välimaastossa.

Yhä hämärään tunnelma on kiehtova. Akustiset soittimet ja ihmisäänet rakentavat inhimillistä, todentuntuista tekstuuria. Tuota tekstuuria on kuitenkin hämärretty, vääristetty efektein ja jälkimuokkauksin, mikä yhdessä sumuisten äänimaisemien kanssa synnyttää epätodellisen vaikutelman. Tämä yhdistelmä maanläheisyyttä ja toismaailmallisuutta sekä surumielisyyttä ja lohdullisuutta on sykähdyttävän kuuloista. Ainutlaatuisen ”kaukaa ja lähellä” -tunnelman havainnollistaa osaltaan se, kuinka läpi levyn kuultava eteerinen naisääni välittää tuntojaan suomeksi, mutta laulu, tyylinsä ja melodiansa kuulostaa paikoin siltä kuin se kantautuisi kaukaa idästä asti.

Vaikka Yhä hämärään kappaleet ajoittain soljuvat hyvinkin aineettoman oloisesti, seisovat ne sävellyksellisesti erittäin tukevilla jaloilla. Huuruisesti huojuva ja huokaiseva Ikuisuuden maailma on parhaita kuulemiani äänimaalailuja, eikä utuista kuorolaulua sisältävä On yhä hämärää kauaksi putoa. Valo tihkuu kaiken läpi taas osoittaa, että folk-traditioon nojaava kappale voidaan esittää konesäksätyksen ja syntikoiden säestämänä, menettämättä hitustakaan maanläheistä lämpöä huokuvasta kauneudestaan.

Paavoharjun tyyli on vahvasti läsnä kaikilla raidoilla, mutta myönnettäköön että tuo tyyli, tai oma juttu, perustuu paljolti persoonalliseen ääniasuun pukemiseen. Esimerkiksi kaikkein lähinnä perinteistä populaarimusiikkia oleva päätösraita Musta katu voisi sävellyksensä puolesta olla vaikkapa Rauli Badding Somerjoen tuotantoa.

Albumin olennaisimpia elementtejä on tyylikäs ja omalaatuinen lo-fi-estetiikka. Kyseessä ei ole pelkkä tuotannollinen ratkaisu, vaan suhinat, rahinat ja rätinät on valjastettu sävellyksellisiksi apuvälineiksi. Ne antavat viimeisen maagisen silauksen Paavoharjun humalluttaviin, lumoaviin ääniin. Niihin uppoutuu ja unohtuu. Kokeilkaa itse.

Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2005-09-05
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.