Coldplay – X&Y

Vaivihkaa stadionluokan orkesteriksi kasvanut Coldplay ehti jo heilautella EMI:n osakekurssia viivyttelyillään uuden albumin kanssa. X&Y kuulostaakin Coldplayn terveen suuruudenhullulta pyrkimykseltä vakiinnuttaa asemansa megabändien valioluokassa. Brittimedian antaessa mielikuvan maailman tärkeimmästä yhtyeestä kohdistuu itse levyyn kohtuuttomia odotuksia. Hypen pohjalta kyseessä tulisi olla se 2000-luvun kuolematon mestariteos, jonka maailmaa syleileviä kertosäkeitä hoilataan kyynel silmässä vielä vuosikymmenien päästä Wembleyn lehtereillä. Tuskinpa sentään?

Mystisten syntikkamaalailujen ja helisevien kitaravallien turvin ollaan lähes välittömästi ensimmäisessä kertosäkeessä, joka myös vakuuttaa. Chris Martinin tuttu falsettivetoinen ääni kaipaisi välillä lisää voimaa, mutta se uppoaa hienosti biisin yleiseen massiivisuuteen. Pianon tukema toinen kipale What If kompastelee balladimaisuudessaan ja lienee sopivaa tapettia juustonmaisteluun Nurmijärvellä. Brian Enon ambient-soundien tukema kolmas raita White Shadows on levyn ensimmäinen pala, johon todella ihastuin. U2-henkisessä kitarariffissä ja laulumelodioissa on sitä stadionkaliiberia, jota X&Y:ltä lupasi odottaa. Lässähtäneellä perusmelankolialla alkava Fix You kasvaa progressiivesimmin kohti Pink Floyd -henkistä huipennusta ja sen vaihtoehtoinen rakenne on virkistävää vaihtelua levyn tyypillisempiin pop-kaavoihin.

Huvittavasti levyn tarttuvin melodiakoukku on laina Kraftwerkin Computer Lovesta. Onneksi itse biisi Talk on myös levyn kovinta tavaraa, muuten Coldplayta voisi syyttää lähinnä mauttomasta varkaudesta. Sekä lyriikoiden että tuotannon puolesta kelluva ja maalaileva nimikkobiisi X&Y on yhtenäisen tyylikäs, mutta samalla etäinen. Tämä on myös levyn keskeisiä ongelmia: tuhtien päällekkäisäänitysten ja äänivallien takana kaikuu emotionaalinen tyhjyys ja neutraalius.

Toisen puoliskon käynnistää albumin ensimmäinen single Speed of Sound, joka pianomelodioineen ja loputtomine kitaroineen viihdytti hetken mutta unohtui yhtä nopeasti. Lähestyttäessä albumin loppua on enää vaikeaa löytää mitään tarpeeksi oivaltavaa ja innostavaa. Kappaleet alkavat muistuttaa turvallista aikuisrockia huomattavasti alkupuolta negatiivisemmassa mielessä.

Coldplay tasapainoilee timanttisen pop-osaamisen ja väsähtäneen keski-ikäisen jaarittelun välillä. Terävyys ja nokkeluus välähtelevät kauniisti tämän tästä, mutta bändi on onnistunut kehittämään levylleen myös puhtaita täytebiisejä, joita ei ylituotanto ja paisutus pelasta. Laimeasta sivumausta huolimatta kyseessä on onnistunut, vain hiukan liian kypsynyt pop-levy.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2005-08-03
Arvostelija : Pauli Komonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.