Avenged Sevenfold – City Of Evil

Tästä, kolmannesta A7X-albumista puritaanit ovat nähneet kosteita päiväuniaan enemmän ja hartaammin kuin itse olen metallia kuunnellut. Päätä saadaan aukoa taas koko hilloston ja patteriston edestä tuntematta kertaakaan minkäänlaista pistoa omassa sydämessä taikka omatunnossa. Syynä tietysti moisille palopuheille on yhtyeen hyppääminen ison kalan kyytiin ja toiseksi tietysti tämä, jokseenkin kesäinen, tilutteluun taipuvainen platta. Platta, jolla ei murista kertaakaan, ei sitten sitä ensimmäistäkään värssyä. Syitä tälle murinan karttamiselle on spekuloitu monissakin piireissä, mutta itseäni ei M.Shadowsin laulutyylin muuttumisen syyt voisi vähempää kiinnostaa. Puhtaat osuudet ovat herralla hallussa, joten antaa palaa. Jokainen murinan ystävä voi kuunnella sitä ensimmäistä levyä, jos tämä tyyli ei miellytä.

Jo Beast And the Harlot antaa kokonaisen ja kattavan kuvan siitä, missä tässä Warner-debyytissä on kysymys. Levy on tavallaan eräänlainen soittotaitojen esittelyfoorumi, jolla yhtye voi vapaasti melskata tuntematta yhtään alemmuudentunnetta ollessaan ison tallin, isojen artistien seassa. Mutta kaiken soittamisen ohessa herää eräs toinen seikka bunkastaan, ja aivan oikealla jalalla. Nimittäin yhtyeen biisintekotaito. Se on kerrassaan huikeaa, vaikka ensimmäisellä kuuntelukerralla kuulostaakin sille, että levy on kasattu riffeistä ja sooloista eräänlaisella leikkaa/liimaa-menetelmällä. Tuollakin tuntemuksella voi pyyhkiä sitä kuuluisaa kolmatta silmäänsä muutaman rullauksen jälkeen.

Soitannollisesti liikutaan suhteellisen samoilla vesillä edellisen albumin kanssa. Huomioikaa nyt paino sanalla suhteellisen. Kannuttelu on tutun jämäkkää, mutta sooloihin ja riffeihin on tullut lisää rentoutta ja samalla ilmavuutta. Enää ei ehkä otsa ole ihan niin kurtussa kuin aiemmin. Luulisin yhtyeen hallitsevan eräänlaisen itseironian. Ainakin soitosta se tuntuu kumpuavan hyvinkin suurella suuttimella. Jollakin tapaa nuo soolot, riffit ja biisirakenteet ovat lähestyneet Guns ‘n’ Rosesia. Jopa yhtyeen muutamassa haastattelussa, ja etenkin promokuvissa on samansuuntaista tunnelmaa ollut havaittavissa kuin mitä tuo yksi 90-luvun suurista rokkibändeistä antoi itsestään ymmärtää. Olisiko Avengedista tullut tämän levyn myötä 2000-luvun Gunnarit?

Jopa musiikillisesti löydän jollakin perverssillä tavalla paljonkin yhteneväisyyksia mainitsemaani yhtyeeseen. Esimerkiksi Blinded In Chains on vedetty gunnarimaisella asenteella. Tosin onhan sitä laukkaakin mukana, mutta kenties juuri tällä saadaan biisi kuulostamaan Run to the Hillsin ja Mr. Brownstonen hybridille. Tästä levystä voisin kirjoittaa vaikka kuinka ja pitkästi, mutta kerrottakoon lyhyesti, että kyseessä on loistava levy. Rullaavia biisejä, näppäriä kikkoja soolojen kanssa, loistavaa laulua ja ennen kaikkea mieleenjääviä kokonaisuuksia. Levyssä on tosin yksi huono puoli. Kappaleita on 11 ja pituutta reilut 70-minuuttia. Kappaleiden ollessa järjestäen kuuden minuutin mittaisia, on tämä ehdottomasti liikaa. Siis yksi miinus tuosta, muuten täydellinen pakkaus.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2005-08-08
Arvostelija : Jarno Leivo

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.