Funeral For A Friend – Hours

Walesiläinen yhtye toi ensimmäisellä albumillaan ja parilla EP:llään erittäin tervetulleen lisän suhteellisen väsyneeseen emo-sceneen. Sceneen, jossa vallan ovat ottaneet kaikenlaiset melodiapulasta kärsivät inisijät, joilla ei oikeastaan ollut edes muuta annettavaa kuin sydänsuruista tilittäminen. Nyt tarkoitan tuota popimpaa osastoa, sillä tuo kirkumispuoli saa kyllä olla ihan oman onnensa ojassa ja nojassa. Uskoisin, että tällainen ulkopuolinen, vanhalta mantereelta tuleva, näkemys genreen on ollut pelkästään eduksi. Niitä pakollisia kliseitä tahi maneereita ei ole kovinkaan voimakkaasti käsitelty, vaikka niitäkin mukana roikkuu jonkun verran. Mutta ei siis läheskään niin voimakkaasti kuin maailmanpoliisin vastaavilla akteilla.

Yhtyeen päälimmäisenä valttikorttina ovat loistavat sävellykset, sekä melodiat. Kyllä, ne puritaanien syvästi inhoamat osaset, jotka parantavat kappaleen kuunneltavuutta monta pykälää. Kappaleiden rakenteet ovat sitä luokkaa, että jokaisella kuuntelukerralla aukeaa jotakin uutta ja mielenkiintoista. Ehkei nyt ihan kaikista kappaleista, mutta lähes. Esimerkiksi muutamassa kappaleessa käytetyt metalliset, ajoittan jopa hardcoremaiset riffit, ovat erittäin toimivia. Riffien lisäksi rummuissa on normaalin toiminnan lisäksi kuultavissa energisempääkin kannuttelua, kuten esimerkiksi singlebiisi Streetcarilla.

Yhtye ei turvaudu kikkailemaan ulkomusiikillisilla tai kovin trendikkäillä jutuilla, vaan oikeasti työstää tunteella musiikkiaan, joka puhuu puolestaan. Oman lisänsä soundiin tuovat, ajoittain jopa Iron Maiden -tyylinen kitarointi, joka on onnistuneesti tavallaan piilotettu kappaleiden sekaan, eikä korostettu, kuten joillakin on tapana. Kuunnelkaapa vaikka Recovery ja The End Of Nothing. Albumilla on myös muistettu herkemmän puolen ihmisiä, sillä herkkä Drive tarjoaa sydänsurua sitä kaipaaville. Myös albumin päättävä Sonny erottuu herkkyydessään, ja jopa jollakin kierolla tavalla edukseen. Kappaleessa on käytetty rumpukonetta luomaan utuista tunnelmaa, yhdessä kauniiden kitaroiden kanssa. Samoin vokalisti Matt ‘The Rat’ Daviesin vokaleita on hieman käsitelty kappaleen tunnelmaan paremmin sopivaksi.

Tosin levy ei ihan yllä Casually Dressed & Deep in Conversationin tasolle, mutta kauas siitä ei todellakaan jäädä. Haikeutta, metallia, melodioita, selkeitä riffejä, kaunista laulua ja ennen kaikkea hyviä biisejä.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2005-09-05
Arvostelija : Jarno Leivo

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.