Black Rebel Motorcycle Club – Howl

San Fanciscosta tuleva tummanpuhuva pörinärokkia soittava yhtye kysyi aikanaan “What ever happened to my rock ‘n’ roll?” Nyt lienee paikallaan kysyä, että “Whatever happened to Your rock ‘n’ roll?” Kaksi edeltävää plattaa olivat timanttisia, hieman brittiläistä rokkia muistuttavia tekeleitä. Ehkä siksi yhtye on ollut “menestyneempi” Britanniassa kuin kotimaassaan. Liian brittiläisen kuuloinen yhtye jenkkimarkkinoille – hieman samoin kuin Bush oli liian amerikkalainen menestyäkseen kotimaassaan.

Tällä uutukaisellaan yhtye kuulostaa ihan sille, kuin itse Jeesus olisi ollut vääntelemässä namiskoja studiossa tai vähintäänkin löytänyt tiensä yhtyeen jäsenten elämään. Kenties näin on tapahtunutkin, sillä promo-saatteessa kerrotaan uskon tekemiseen kadonneen ja jollakin tapaa tämän tekeleen myötä usko tekemiseen on taas löytynyt uudelleen. Olen sitä mieltä, että muutos on hyvästä, mutta ehkä tämä hyppäys gospel-henkiseen urkuiluun ja puoliakustiseen soundiin on vain liian odottamatonta. Hetken aikaa luulin jo yhtyeen kadonneen kokonaan musiikkimaailmasta, mutta onneksi olin väärässä. Siis vaikka levy on hieman uskontoja tai oikeastaan uskomista hipova ja sen tyylinen mitä kuvittelen kirkon illanvietoissa hoilattavan, ei se millään muotoa ole huono levy.

Kappaleissa on kantavaa voimaa ja sävellyksinä ne ovat erinomaista luokkaa. Mukana on vaikutteita bluesista, country-musiikista, yhtyeen aiemmista tekeleistä ja sitten tuosta leirinuotiomusiikista. Vokalisti on edelleen erinomaisessa terässä ja juureva ääni sopii erinomaiseti näihin akustisvoittoisiin kappaleisiin, esimerkiksi Ain’t No Easy Way Out -biisiin, jossa banjo-tyylinen kitarointi ja huuliharppu yhdistyvät alkukantaiseen rummutteluun ja kuorolaulantaan. Albumin nimikkobiisissä on ripaus sitä vanhaa meininkiä, jota lisätään vielä hieman The Charlatans -tyylisillä uruilla. Ei mikään rokkikappale, mutta henki on samanlainen kuin aiemmilla levyillä. Rummuttelu kappaleessa on Oasis-henkistä peruskannuttelua ja bassokuviot täydentävät kappleen erinomaiseksi. Mieleen ajoittain tulee sellainen hybridi, jossa on sotkettu Richard Ashcroft, Coldplay ja Oasis. Kaikilta noilta on tavallaan lainattu yksittäisiä elementtejä kappaleeseen.

Promise tuo mieleen Lou Reedin Perfect Dayn, mutta mistään kopiosta ei ole kyse, vaan yhtye on luonut oman, kauniin rakkauslaulunsa. Weight of the World on puolestaan hieman sähköisempi kappale, jolla bassoa on nostettu mukavasti pintaan. Kokonaisuutena alkupettymyksen jälkeen hyvä ja monipuolinen levy, joka on kuin sekoitus mainitsemiani orkestereita höystettynä Johnny Cashilla ja Nebraskan aikaisella Bruce Springsteenillä.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2005-08-12
Arvostelija : Jarno Leivo

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.