Million Dead – Harmony No Harmony

Brittiläisen Million Deadin parin vuoden takainen A Song to Ruin –debyytti veti meikäläiseltä jalat alta. Yhtyeen yhdistelmä ärhäkkää emocore/indieräimettä ja kantaaottavaa lyriikkaa ei ehkä näin kuvailtuna kuulosta kovin erikoiselta. Nelikko hallitsee kuitenkin jokaisen osa-alueen niin suvereenisti ja tyylikkäästi, että nykyajan harmaasta post-hardcore/emo-massasta se erottuu kirkkaan tähtenä. Toisella levyllään se ottaa myös rankemmin tyylillistä etäisyyttä kyseisestä genrestä.

Harmony No Harmony esittelee monipuolistuneemman ja melodisemman Million Deadin. Mies kitaranvarressa on vaihtunut Cameron Deanista Tom Fowleriin, mikä lienee omalta osaltaan johtanut uuden levyn kirjavampaan ilmeeseen. Musiikkiin on otettu vaikutteita yllättävistäkin suunnista. Sonic Youthin tyyliset meluisat elementit sulautuvat varsin luonnollisesti joukkoon, mutta selkeät grunge-riffit aiheuttavat jonkin verran ihmettelyä. Holloway Prison Blues on kuin suoraan Soundgardenin repertuaarista!

Laulaja Frank Turner ei sylje yhtä hektisen vimmaisesti älykköjargonia pursuavia kannanottojaan ja mietteitään kuin edellislevyllä, vaan heltyy useastikin lempeään lauluilmaisuun. Laulumelodioiden tasolla ei olla kaukana popista, etenkin After the Rush Hourin ja Achilles Lungin kohdalla. Million Deadin vahvimpia puolia on juuri tarttuvien laulumelodioiden ymppääminen punk-raivoamisen sekaan luonnollisella ja puhuttelevalla tavalla. Tunnelmallisia, balladintapaisia esityksiä levyllä on puolestaan ylitarjonnaksi asti.

Million Dead hoitaa rauhallisemman ilmaisun hyvin, ei siinä mitään. Turner on yhtä vakuuttava huutaessaan kuin vaikertaessaan melankolisesti. Levyn epätasaisuus johtuu balladien keskinäisestä samankaltaisuudesta ja määrästä. Niiden muodostamaa yhteistä, haikean sentimentaalisuuden rintamaa vasten muutamat aggressiivisemmat purkaukset tuntuvat hieman väkinäisiltä. Yksinään ne ovat varsin mainioita, kuten paikoin convergemaiseenkin intensiivisyyteen yltävä Plan B tai ensimmäisen levyn rutistuksista muistuttava Bovine Spungiform Economics.

Yhtye ansaitsee plussaa siitä, että on heti kakkoslevyn tiimoilta rohjennut laajentaa musiikillista skaalaansa. Parissa kappaleessa kuultava, bändin ystävistä koottu kuoro on kokeiluista onnistuneimpia. On loistava oivallus pistää se hoilottamaan Father My Fatherin ”Do as we say, not as we do, and don’t ask” –kertosäesaarnaa. Frank Turnerin lyyristä nerokkuutta ei voi painottaa liikaa. Miestä voi pitää ylinokkelana liian monta kirjaa lukeneena viisastelijana, mutta miten voi olla pitämättä tämänkaltaisista lyriikoista:

And our children will rejoice in unbridled freedom of choice
of superstores and different brands of cultural decay
You only get out what you put in, and all that we pay
is credence sincere at the altars of competition and desire
All choice and no need makes Jack a dull economist

Harmony No Harmony on hyvässä ja huonossa epätasainen kokoelma lauluja. I Am the Partyn kaltaisia täysosumia ei levyltä löydy, mutta epätasaisuus ei koske niinkään biisien laatua, vaan tunnelmallisia painotuksia. Otsikosta päätelleen albumikokonaisuuden epätasaisuus, tai ”epäharmonisuus” lienee kuitenkin harkittu veto bändiltä. Teeman, ja samalla levyn tunnelman kiteyttää osuvasti albumin loppuvirke: The harmonies have faded away, but the melody remains.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2005-07-12
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.