Foo Fighters – In Your Honor

Dave Grohl totesi taannoin, että kolme vuotta sitten ilmestyneen One by One -pitkäsoiton materiaali oli aivan liian epätasaista. Foo Fightersin seuraavasta levystä saattoi siis odottaa häikäilemättömän hittipitoista ja ennen kaikkea aiempaa tiiviimpää pakettia, mutta täysin oletusten vastaisesti se lyökin markkinoille tuplapitkäsoiton, joka jakautuu siististi kahtia yhtyeen perinteiden mukaiseen rokkaavaan materiaaliin ja akustiseen tunnelmointiin. Toisin sanoen yksi kovaääninen ja toinen vähemmän kovaääninen levy, kuten levynkannessa varmuuden vuoksi opastetaan.

Nirvana kummittelee ikuisesti Grohlin CV:ssä hänen merkittävimpänä kokoonpanonaan. Se on tietenkin ymmärrettävää, mutta olisi ikävää, jos herran muut tekemiset jäisivät tyystin grungejättiläisen varjoon. Muutaman vuoden takainen Everlong oli aivan erinomainen modernin rockin mestariteos, joka jaksaa edelleen viehättää aidolla energiallaan ja elämänilollaan. Foo Fighters on edelleen parhaimmillaan samantyylisissä kappaleissa, sillä In Your Honorin rocklevyn parhaita hetkiä ovat juuri raikkailla kertosäkeillä varustetut No Way Back ja DOA. Herkästi selkärankaan tarttuvat duurimelodiat ovat Grohlin leipälaji, eikä mies onneksi häpeile lainkaan esitellä niitä. Valitettavasti yhtyeen tavoittelema materiaalin tasaisuus ei ole täysin onnistunut: etenkin Best of You ja The Last Song luottavat liikaa yksinkertaiseen toistoon ja penseisiin melodioihin, joihin puutuu nopeasti.

Yhtye on esitellyt keikoilla onnistuneita akustisia versioita särökitarahiteistään, joten paketin rauhallisempi levy on jo ajatuksena sähköistä kiinnostavampi. Minimalistisella lähestymistavalla Grohl saakin ammennettua yksinkertaisista aineksista tunnelmallisia esityksiä: avausraita Still sekoittaa taitavasti synkkiä sävyjä sekä toivon pilkahduksia, ja arvoituksellisesti keinuva Friend of a Friend tarjoilee hieman Nirvanasta muistuttavia melodioita. Pääosin kuulijalle kuitenkin tarjoillaan hillityn hyväntuulista popmusiikkia, jossa kuulee ajoittain vivahteita Tom Waitsin balladeista ja Jeff Buckleyn rauhallisemmasta tuotannosta. Varsinaisia hittisävelmiä ei ole sattunut mukaan, mutta tunnelma pysyy koko 40-minuuttisen levyn ajan miellyttävän kiireettömänä, ja kuulijalle välittyy helposti se vilpittömyys, jolla kappaleita on tehty. Ei rocklevykään väkinäiseltä tunnu, mutta sen akustiselle vastakappaleelle Foo Fighters on saanut mukaan huomattavasti enemmän sydäntä.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2005-08-01
Arvostelija : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.