Mana Mana – 2000-2001

Polynesialaisen sateenjumalan mukaan nimetty joensuulaisyhtye Mana Mana oli lyhyestä urastaan huolimatta Suomen raskaan musiikin kentän suurimpia tunteita herättäneitä ja arvostetuimpia kulttiorkestereita. Oman kätensä kautta maailmasta 14 vuotta sitten poistuneen Jouni Mömmön johtama kokoonpano ehti julkaista vain yhden, jo legendaarisen Totuus palaa -pitkäsoiton, mutta yhtyeen ainutlaatuinen soundi ja henkistä pahoinvointia epätavallisen aidosti kuvanneet sanoitukset herättivät nopeasti huomiota ja saivat tunnustusta kevyemmänkin musiikin piireissä.

Mömmö jätti jälkeensä tukun kappaleaihioita, jotka kitaristi Otra Romppasen johtama ryhmä työsti valmiiksi eräänlaisena surutyönä vuoden 2000 aikana. Tuloksena kauppojen hyllyille saatiin Murheen laakso -pitkäsoitto. Yhtye myös keikkaili satunnaisesti Mömmön kuoleman jälkeen, ja viimeiseksi konsertiksi jäänyt Tavastian-veto syksyllä 2001 taltioitiin myöhempää julkaisua varten. Livelevy tosin näki päivänvalon vasta viime vuoden lopulla. Nyt Riemu-yhtiö on koonnut pitkäsoiton ja konserttitallenteen tuplalevyksi, jolla esimerkiksi yhtyeeseen aiemmin tutustumaton saa helposti hyllyynsä merkittävän palan kotimaisen raskaan musiikin historiaa.

Musiikillisesti Mana Manaa voisi luonnehtia hitaan ja keskitempoisen laahustelun välillä vaihtelevaksi äärimmäiseksi suomirockiksi, jonka kivitalon painoista kitaravallia ja ahdistavaa ilmapiiriä on mahdotonta kuvailla sanoin asiaan perehtymättömälle. Murheen laakso erottuu ”alkuperäisestä” Mana Manan tuotannosta ennen kaikkea selkeiden soundiensa osalta, sillä Mömmön kitarointia ja laulua paikataan osaavin voimin. Etenkin vokalistin paikan täyttäminen on varmasti ollut henkisesti erittäin raskasta, mutta mikrofonin takana vuorottelevat Sami Tiilama ja Kimmo Kuosmanen suoriutuvat tehtävästä asiallisen jämäkästi ja omaa osuuttaan korostamatta.

Murheen laakso ei ole täydellinen levy, mutta sen eräät hetket nousevat tietyssä mielentilassa kaiken muun musiikin yläpuolelle. Elämä on murheen laakso -teoksen syyssateen lailla vaikertavat leadit ja lakoniset rivit Sillä ei ole enää ystäviä / on aivan kuin eläisi kuolemassa sekä Suruni tien päättävä Mä rakkauteni sinne lepäämään vien / suruni tie ovat kaiken alleen peittävässä epätoivossa sanoin kuvaamattoman musertavaa materiaalia. Minkäänlaisia toivon pilkahduksia ei löydy hakemallakaan, ja nykymetallin melankolian mestarienkin teokset kalpenevat kevyesti suunnannäyttäjän rinnalla. Tie vie on linjasta poiketen Romppasen säveltämä sekä tulkitsema, ja kappale tuo rokkaavammalla otteellaan mukaan sopivaa vaihtelua. Kertosäe Ja sä sanot, jaksa edes syksyyn / ja sä sanot, jaksa edes talvi / ja sä sanot, koita edes kevääseen / alta lumen voit löytää uuden rakkauden ei varsinaisesti ole riemukasta kerrottavaa, mutta tunnelma on silti muuta materiaalia toiveikkaampi, kuitenkaan yleisilmeen melankolista arvokkuutta rikkomatta. Valitettavasti Otra ei ollut alkuunkaan innostunut esittämään kappaletta keikoilla. Doomahtava Noidat venyy liian pitkäksi, mutta muuten materiaalin tunnetaso pysyy erittäin korkealla ja kuulijalla pala kurkussa. Koskettimia käytetään tyylikkään niukasti tuomaan hieman lisäväriä tarkoin valittuihin kohtiin. Kitarakuvioissa on runsaasti yhtäläisyyksiä Babylon Whoresin materiaalin kanssa, eikä olekaan ihme, että Antti Litmanen oli Manan Manan loppuvaiheissa yksi yhtyeen kitaristeista.

Viimeisellä keikalla Mana Manalle ei riittänyt enää perinteinen neljän kielisoittimen kokoonpano, joten Tavastian lavalla nähtiin Tumppi Moilasen basson lisäksi peräti neljän kitaristin armada. Murheen laaksolla eniten laulanut Sami Tiilama kärsi jonkinlaisesta ramppikuumeesta, joten Kimmo Kuosmanen oli selvä valinta mikrofonin taakse. Liven tunnelma on hyvin minimalistinen: mitään välispiikkejä konsertin loppua lukuun ottamatta ei kuulla ja kappaleet soitetaan läpi varmalla kädellä ilman minkäänlaista showpelleilyä ja rocktähtien elkeitä. Yleisön ääntelyäkään ei juuri kuulu aplodeja lukuun ottamatta, mikä johtunee pääosin taitavasta miksauksesta: soundit ovat paikoin lähes studiolevyn veroiset. Totuus palaa, Vaarallista, Maria Magdalena ja muutama muu klassikko sekoittuvat luontevasti Murheen laakson materiaaliin. Livelevyn tunnelmaa on mahdoton erottaa omista keikkamuistoista, mutta molempien perusteella kyseessä oli arvokas päätös kiinnostavuutensa vielä pitkään säilyttävän yhtyeen uralle.

Koska livelevy ilmestyi ensimmäistä kertaa vasta puolisen vuotta sitten, sen uudelleenjulkaisua voi pitää hieman erikoisena. Murheen laakso on kuitenkin ilmeisesti myyty loppuun, ja kokoelmaa myydään kohtuuhintaan, joten jokaisen vähänkään raskaasta kotimaisesta musiikista kiinnostuneen kannattaa ehdottomasti tutustua tähän ainutlaatuiseen joensuulaisryhmään.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2005-07-05
Arvostelija : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.