Dream Theater – Octavarium

Uniteatteri on kaupungissa jälleen. Enää ei vaan tiedä kirmatako ympyrää hurraten, vaiko huokaista ja mennä katsomaan vaikka musikaalia.

Jordan Rudessin ammattimaisesti miehittämä kosketinkioski on raahattu askeleen lähemmäksi kameraa – ja hyvä niin. Herran vedot ovat likimain levyn parasta antia. Äänijänneongelmistaan selvittyään on LaBrien laulusoundi paikoitellen – unohdetaan Panic Attackin kauheat limafalsetit – ehkä rahtusen vahvempaa kuin aikaisemmin. Tyystin päinvastaisesti kuin itse melodiat, mitkä kelluvat tasaisen tympeinä eteenpäin. Näin tylsiin koukkuihin eivät tartu edes kaikki epätoivoisimmista faneista. Onneksi ei odotuskaan sentään ollut pitkä.

Suoraviivaisempaa ja latteampaa sävellyksellis-sovituksellista antia yritetään kompensoida näennäisovelilla viittauksilla ja muunnelluilla lainoilla orkesterin aiemmasta materiaalista; näin eritoten avausraidalla, The Root Of All Evil. The Answer Lies Within taas on perinteinen skip-slovari, kuten myös Sacrified Sons – lisätään vain menevä, mutta irrallinen instrumentaali-irroittelu.

Falling Into Infinityn maisemat mieleenpalauttava These Walls toimii ainoana suht’ toimivana kokonaisuutena jonkinmoisena tukipilarina albumille. I Walk Beside Youn optimistinen powerpop ei lämmitä. Tapa, millä Panic Attack pistetään purkkiin kangertelee jopa tuskallisemmin kuin toisen ja toiseksi viimeisen raidan samplevoittoiset introt kirkonkelloine, peleineen. Never Enough sisältää muutaman melko messevän, joskin hieman Muse-rippaukselta haiskahtavan riffin, mutta lässähtää viimeistään liimakertsien “What would you say / if I walked away”- isotteluun.

Juuri kun alkaa olla valmis vetämään hupun päähänsä, huomaa vielä joutuneensa keskelle 24-minuuttista Octavarium-episodia. Makean, ripauksen pinkfloydmaisesti kaiuttelevan intron sekä huilun (minne jälkeenjäänyt sovituskärpänen on juuttunut) jälkeen päästetään Petruccin runotaide pursuamaan kuin maito kuuntelijan nenästä. Tätä seuraava Myungin makeasti bassottelema riffikään ei enää vedä tätä ruumista palavasta teatterista. Mammuttiin mahtuu kuitenkin vielä loinen poikineen, kuten monta toinen toistaan sisälmyksettömämpiä sooloja sekä muutama perinteisen mauton musikaalinen huuli.

Octavarium on mahdollisesti vieläkin suurempi musiikillinen degeneraatio kuin Train of Thought. Portnoy-Petruccin keskittyessä tuottamiseen, sekä muun yhtyeen tunnelmien työstämiseen, on itse kama päässyt pahanlaisesti rappeutumaan. Saman genren sisältä löytyy lukematon määrä vähemmän tunnettujen artistien levyjä, mitkä todella ansaitsevat tulla kuulluiksi ennen tätä. Onko jättiläinen tulossa tiensä päähän?

Arvosana : 2/5
Arvostelu julkaistu : 2005-06-29
Arvostelija : Tommi Hartikainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.