Reverend Bizarre – II : Crush The Insects

Täytyy heti alkuun kaivella esiin se tieto, että Reverend Bizarren kakkoslevy on ollut ehdottomaksi yksi eniten odottamistani kotimaisista metallijulkaisuista. Siksipä levyn ympärillä vallitsi hämmentävän pyhä aura ennen varsinaista ensikuuntelua, jonka halusin suorittaa kuin jonkin mystisen muinaisen manauksen; yksin kynttilänvalossa, ilman minkäänlaisia häiriötekijöitä. Pettymystä en odottanut, enkä sitä missään vaiheessa ole kokenut. Crush The Insectsin ensitahdit tuovat tyytyväisen hymyn huulilleni ja pian asunto on täynnä jylhän maagista tunnelmaa, jollaista en muista kokeneeni sitten Iron Maidenin Killers-levyn.

Crush the Insects on täynnä ainutlaatuista doom-taikaa. Levyn ensimmäisen pyörähdykset kuluvat kaikkia yksityiskohtia tarkkailen ja sanoituksia kiivaasti tuijottaen. Sir Albertin sanailut kaikuvat tutuissa uomissa, joskin hieman aiempaa aggressivisempin kuten mainio By This Axe I Rule todistaa. Ruumis ja mieli nauttivat jokaisesta bassonlyömästä sekä haudantakaisesta melodiasta enemmän kuin keskiaikaisista noitarovioista, joiden katku leijuu vahvana Crush the Insectsin tuomionhetkien yllä. Black Sabbathin kuolematon henki on aistittavissa Reverend Bizarren jokaisesta tahdista aikaisempaa vahvempana, mutta missään vaiheessa orkesteri ei syöksy apinoinnin syvään suohon, vaan se osoittaa jokaisella riffillään järkkymätöntä kunnioitusta tätä esi-isää kohtaan.

Pyöreästi sanottuna kymmenen kuuntelukerran jälkeen objektiivisuus astuu kuvaan ja paljastaa mustan madonsyömät kyntensä. Reverend Bizarre on minun kirjoissani tämän hetken mielenkiintoisin doom-yhtye koko tämän saastaisen pallon päällä, mutta sekään ei ole kritiikin ulkopuolella. Haukkuja levy ei millään tasolla ansaitse, mutta usean kuuntelun jälkeen voi todeta levyn olevan hiukan epätasainen. Crush The Insectsin alkupuoli on täyttä räväkkää tuomiojuhlaa, jota äärimmäisen tarttuva ylistyslaulu Doom Over the World johdattaa. Orkesteri kuulostaa paikoitellen jopa iloisen pirteältä sekä yllättävän grungelta.

Tyylikkäät bileet jatkuvat kolmen ensimmäisen biisin ajan, kunnes hittisinkku Slave of Satan iskee tunnelman kaivon pimeimpään ja ahdistavampaan nurkkaan. Olo on hyväntuulisen ja nopeatempoisen Cromwellin jälkeen kuin metsässä piikkilankaan kompastuneella. Ikään kuin skenepoliisi olisi tullut keskeyttämään kaikkien aikojen parhaat juomingit. Pidin kovasti kappaleen singleversiosta ja yksittäisenä teoksena biisi on kaikessa synkkyydessään toimiva. Varsinaisella levyllä sitä ei kuitenkaan viitsi kuunnella ja tappaa todella tehokkaasti alkupuolen aikana kertyneen adrenaliinin. Tämä on toisaalta melko varmasti Reverend Bizarren hakema lopputulos.

Neljän viimeisen kappaleen aikana päästään sitten tutumpiin sfääreihin yhtyeen tarttuessa siihen missä se on parhaimmillaan: apocalyptiseen doomiin. Levyn loppupuoli ei pidä otteessaan aivan yhtä tiukasti kuin alku, vaikka se sisältääkin osaltaan yhtyeen parhaimmistoon luettavia säveliä. Erityisesti levyn päättävä Fucking Wizard nostattaa sadistisen virneen huulille. Kyllä se velhokin tahtoo aina välistä vähän pimppiä, pastorista puhumattakaan.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2005-07-05
Arvostelija : Toni Peltola

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.