White Stripes – Get Behind Me Satan

White Stripesin taiteellista voimaa edustavaa Jack Whitea on syytetty garagerock-puritanistiksi, joka on jämähtänyt toistamaan 60-luvun soundia. Viimeistään tällä Get Behind Me Satan -albumilla mies räpäyttää sormille kaikkia arvostelijoita. Bändin musiikki kehittyy jatkuvasti ja tämän albumin kuunteleminen on kuin olisi pikkupoikana ensimmäistä kertaa karkkikaupassa.

Pääosin albumilla mennään pianon, marimban ja akustisen kitaran voimalla, säestettynä Meg Whiten lepsulla rumputyöskentelyllä. Sähkökitara on siis tällä kertaa jätetty kaappiin ja sitä kuullaan vain kolmella raidalla. Kappalemateriaali on jälleen varsin rönsyilevää ja poissa ovat MTV-hitit avausraitaa lukuunottamatta. Tällä kertaa on turvauduttu täysin originaalimateriaaliin. Taiteellisesta jääräpäisyydestä kertoo jotain päätös nauhoittaa vinyyliversio albumista kokonaisuudessaan uudestaan yhdellä otolla.

Avausraita Blue Orchid on takuuvarma hitti ledzeppelimäisen riffittelyn siivittelemänä. The Nurse on hienoin marimba-vetoinen kappale sitten Spacen Female Of The Species –klassikon. Instinct Blues jatkaa zeppelinmäisellä tavalla perinteisen blueskaavan toistoa, josta Muddy Waters toteaisi God damn, he’s playing my shit! Toinen bluespala Red Rain tarjoaa kellopelien ja slidekitaran taiteilua, jota vahvistetaan rouhealla kitararunttauksella. Albumin päättävä raita I’m Lonely (But I Ain’t That Lonely Yet) on kuin syvän etelän versio Black Sabbathin Changes-raidasta. Tällä albumilla bändille ominaista hassuttelua edustavat pelkistetty Little Ghost, sekä Stripesin lyhyin raita ikinä. Megin esittämä Passive Manipulation, joka kellottaa vain vaivaiset 34 sekuntia.

Sanoituspuolella mennään korkealta ja kovaa. Ei ole todellakaan helppoa tulkia Jackin ajatuksia, vaikka hän on julistanut levyn kertovan ideaalisesta totuudesta luomiensa hahmojen kautta. Jos jotain negatiivistä pitää hakea, niin Jackin kaita lauluääni jakaa varmasti edelleen kuulijoita, tosin tällä albumilla miekkonen on vähentänyt huomattavasti ärsyttäviä laulumaneereitaan. Ulkoisestikin on uudistettu. Mukaan on saatu musta sävy, sekä meksikolaishidalgon olemus. Jack White, tuo retrorockin Zorro!

WS on loihtinut jälleen nautittavan sekoituksen mielikuvituksellista, leikkivää ja inspiroivaa musiikkia. Tällä kertaa varsin erikoisella soitinarsenaalilla. Ei tästä voi olla pitämättä.

Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2005-08-25
Arvostelija : Jarkko Veijalainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.