Various – Independent Fruit Company Volume 1

IFC:n kokoelmalevy esittelee neljän artistin ja kahdentoista kappaleen verran pienlevy-yhtiön antia. Lafka on selvästi perustettu musiikin, ei voiton takia, josta kertoo tämän levyn vähintäänkin kohtuullinen hinta: 5 euroa. Tällainen toiminta on kaikin puolin tervettä: Perustetaan levy-yhtiö, jotta saadaan omaa ja kaverien musiikkia pihalle, pidetään hauskaa ja järjestetään keikkoja. Mutta on muistettava, ettei oma-aloitteisuus ja julkaisujen halpuus korvaa laadun puutetta, joka useasti leimaa tällaisia indiejulkaisuja. Onneksi IFC erottuu joukosta, sillä bändit ovat oikeasti hyviä, tuotannossa ei ole mitään valittamista ja firman asenne on kohdallaan, kuten hauskasta esittelytekstistä käy ilmi.

Tässä lyhyesti jokaisesta bändistä erikseen:

Blanket

Blanketin kolme biisiä ovat kaikki hyviä. Yhtye soittaa indierokkia tarttuvilla melodioilla ja tiukalla soitannolla höystettynä. Pearl Jam -vaikutteet paistavat läpi, varsinkin veddermaisessa laulutyylissä ja My Echo tuo mieleen Seattle-yhtyeen räyhäävämmät numerot. Mihinkään kopiointiin ei kuitenkaan sorruta, eikä esimerkiksi Kill the Kidsin reggae-irrottelussa ole häivääkään Pearl Jamia. Blanket on kokoelman nelikosta ehdottomasti paras orkesteri, ja sille on helppo povata ruusuista tulevaisuutta. Ville Könönen ansaitsee erityistä kiitosta hyvistä sanoituksista, jotka ovat kantaaottavia olematta paasaavia tai naiveja. (4/5)

Clark Kent

Powerpopiksi kai tätä on tapana kutsua …eli yhtyeen musiikki on energinen yhdistelmä rockia ja hyväntuulista poppia. Powerpop on näin suomalaisittain totuttu yhdistämään Lemonatorin nimeen, mutta itselleni mieleen tulee enemmänkin Foo Fighters, ja ehkä hieman ikävällä tavalla eräät amerikkalaiset punkpop-yhtyeet. Peruspiirteittäin Clark Kentin konsepti toimii hyvin, soitto -ja laulupuoli on hyvin hallussa, ja kappaleet suhteellisen hyvää keskitasoa. Ei ärsytä, eikä miellytä erityisemmin. (3/5)

Pieni lisäys: Nämä molemmat orkesterit ansaitsevat plussat siitä, että tosiaankin osaavat laulaa englanniksi. Vaikka suomalaisyhtyeiden kielellinen osaaminen on selvästi parantunut viime vuosista, kuulee vielä liiankin usein tuota kotoista maailmankieltä, finglishiä.

Varttisäkki

Varttisäkki on niitä harvoja humoristista poprock-yhtyeitä, jota kuunnellessa ei tarvitse hävetä. Ei myöskään tarvitse six-packillisen pohjia, tai Corollan ja karvanopat, jotta voisi innostua tästä musiikista. Varttisäkin kappaleet ovat tarttuvia, aidosti hauskoja lauluja, joissa uusi ja vanha suomirock kohtaavat sopusoinnussa. Älä sano Ei jää päähän pyörimään ja hymyilyttämään pitemmäksi aikaa, ja (genitaali)Viilaus osuu asian ytimeen. Laulusuoritukset voisivat olla parempia, ja on vaikea sanoa jaksaisiko tätä koko levyllisen kuunnella; nämä kolme kappaletta nyt ainakin toimivat. (4/5)

Vesilaitos

Näin synkkää kyynisyyttä kuulee harvoin edes suomalaisessa rock-lyriikassa. Vesilaitos on musiikillisesti jonkin verran velkaa varhaiselle YUP:lle, vaikka yhtye yleisesti ottaen kuulostaa perin omaleimaiselta. Sanoituksissa on myös samaa kieroutunutta huumoria, joskin Vesilaitoksen Ville Peuralan nihilistinen tyyli kirjoittaa poikkeaa täysin Jarkko Martikaisen anekdoottimaisesta tarinoinnista. Kappaleet ovat hyviä paitsi laulultaan, joka on matalaa ja puuroista nuotin viereltä hoilottamista. Tämä onkin orkesterin pahin kompastuskivi. On vaikea sanoa mikä nykytilanne on, sillä yhtyeellä on nyt uusi laulaja, ja samalla myös uusi sanottaja. (3/5)

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2002-12-03
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.