Slowmotion Apocalypse – My Own Private Armageddon

Joku fiksu on joskus todennut, että Italiasta ei tule muuta hyvää kuin pizza. Olen vahvasti sitä mieltä, että pasta, Seria A ja Slowmotion Apocalypse ovat ehdottomia lisäyksiä tuohon ennestään suhteellisen kapeakatseiseen listaan. Eihän italialainen pitsa edes ole sitä mitä Suomessa on totuttu einestämään. No, kuitenkin tämä debyyttialbumi on parasta metallia, jota olen italialaiselta yhtyeeltä kuullut sitten Lacuna Coilin.

Myös saapasmaassa on joskus kuunneltu skandien soittamaa “melokuoloa”, sekä vanhan koulun thrashia. Tällä Armageddonilla yhdistetään muutama edellä mainittujen musiikkityylin keskeinen elementti. Kuolon rytmikkyys, raskaus ja tietysti se melodisuus, sekä vanhan koulukunnan soolot. Kymmenen kappaletta erittäin amerikkalaisen skandikuolon italialaista toteutusta. Jo ensimmäisellä kuuntelukerralla olin suhteellisen mielissäni, että onhan se tämäkin tapa viettää perjantai-ilta. Istua rotankolossaan ja kuunnella hyvää metallia, sekä yrittää kirjoittaa siitä vielä muutama lause kansan auttamiseksi. Auttamiseksi lähinnä siinä mielessä, josko tutustua kyseiseen yhtyeeseen vaiko ei.

Oikeastaan en löydä levyltä ensimmäistäkään heikkoa kohtaa, ellei nyt etsitä sitä kirkkainta mahdollista soundia, mutta kyllä tämän levyn aavistuksen kellarimainen soundi puoltaa asemiaan mukavasti. Ei kaiken tarvitse kuulostaa Rick Rubinin loihtimalta. Tässä tekeleessä paistaa soittamisen ilo oikeasti läpi, vaikka joku saattaa taas suuressa viisaudessaan väittää kuullensa tämän(kin) levyn jo monella aikaisemmalla levyllä. Vaan mehän emme moisesta välitä vaan heitämme lisä bensaa liekkien suuntaan, silloin kun roihu on suurimmillaan, jotta siitä saataisiin vielä suurempi, ja muut polttaisivat vähintäänkin kulmakarvansa. Kyllä, tämä saattaa kuulostaa, äh, en edes viitsi luetella niitä kaikkia bändejä, koska te kuitenkin tiedätte mitä ne ovat.

Levyllä on paljon kopinaa, sooloja, murinaa ja tietysti riffejä. Kopina kuuluu asiaan, mutta riffit ovat ehkä aavistuksen taka-alalla, ainakin ajoittain. Tosin sellaisiakin hetkiä levyllä on, että riffit peittävät alleen vokalisoinnin, ja homma toimii. saadaanpahan hieman lisää ulottuvuuksia tällekin levylle. The Insomniac rentoine sooloineen on ehdottomia helmiä. Samoin Kill In Progress ja Psychic War 2.0, jonka tempo on laskettu kolmannekseen muihin kappaleisiin verrattuna. Tempo kun laskee, niin samalla Alberto Zannierin käheä vokalisointi saa toisenlaista ulottuvuutta, eikä sen selkeydestä tarvitse enää taittaa peistä. Normaaleilla osuuksilla vokalisointi vaatii hieman totuttelua, sillä ihan jokainen sana ei aukea ensimmäisellä istumalla. Mutta kun lauluun on tottunut, niin sen miehekkyys alkaa kuulostaa korvaan oikein leppoisalta. Jos et vielä ole kyllästynyt näihin melodisen ja raskaamman metallin tarjoajiin, niin suosittelen käyntiä Tribunalin sivuilla ja levyn tilaamista.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2005-05-18
Arvostelija : Jarno Leivo

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.