Paul Chain – Park Of Reason

Italialainen Paul Chain, The Master of Doom(!), on legendaarinen, itseoppinut multi-instrumentalisti, oman tien kulkija ja lajinsa viimeinen artisaani…ainakin jos saatekirjeeseen on uskomista. Kuulostaa ehkä pahaenteisen pompöösiltä, mutta tämä Park of Reason on itse asiassa täysin kuunneltavaa, tummasävyistä tunnelmointia.

Paul Chainin musiikkia voisi luonnehtia kokeilevaksi doomiksi, jossa välillä laahataan raskaasti ja välillä harrastetaan atmosfääristä, synkkää avantgardea. Rokkavimmissa biiseissä on jonkin verran Black Sabbath -perinnettä havaittavissa, mutta en kyllä väittäisi tätä stoner-tyyliseksi doomiksi. Poikkeuksena ehkä War Abysses, josta voi aistia Cathedral -henkisyyttä. Muu on niin sanotusti “erikoisempaa tavaraa”, ja Chainin hengentuotos vaatiikin oman ajan ja tilan (mielellään pimeän sellaisen) avautuakseen kuulijalleen.

Musiikki on monesti yksinomaan Chainin säveltämää ja esittämää, joten albumin ristiriitaisimmaksi seikaksi muodostuu sen kotikutoisuus, joka sekä ihastuttaa, että vihastuttaa. Äänimaailma on virkistävän riisuttu ja konstailematon, mutta samalla siitä puuttuu soundillista täyteläisyyttä, joka antaisi lisäpotkua kitaroihin ja syvyyttä ambientiin. Tällaisessa musiikissa on lupa ottaa rennosti, joten Park of Reasonin kiireettömyys, ja soitannollisesti jopa lepsu ote viehättää, ja kääntyy plussaksi. Onnistuneimpia kappaleita ovat Sanctuary Heve, ja superhidas Solitude Man, jossa Chainin kyvyt sekä laulajana että soittajana pääsevät parhaiten esille. Miehen kirkkaan melodisessa ja hieman rasittuneessa lauluäänessä on charmia. Sanoista ei voi oikein sanoa mitään, sillä mies laulaa täysin foneettista epäkieltä.

Paul Chain uskoo improvisaation voimaan. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikenlaista sooloilua on runsaasti. Raskaampien biisien kitarasoolot ovat ok kamaa, mutta ylipitkien taiderämistelyjen urkukokeilut ovat täysin sietämätöntä kuunneltavaa. On kuin maestro olisi päästänyt kissansa tepastelemaan koskettimilla. Oma lukunsa on Park of Reasonin päätösraita -kokeilu. Levyn yhdestoista raita sisältää kaksi täysin erilaista, monofonista kappaletta, jotka sijaitsevat kumpikin omalla stereokanavallaan. Viimeistä raitaa voi siis kuunnella kolmella eri tavalla ja albumilla on näin ollen jopa 90 minuuttia musiikkia. Et silleen.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2002-12-11
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.