NIN – With Teeth

Muutama vuosi sitten teollisuusneuvos Trent Reznor, tuo vaikea egomaanikko sai tarpeekseen. Hän päätti jatkaa taisteluaan demoneita vastaan kirkkaammin ajatuksin, joten huumekierre sai luvan katketa. Selviteltyään päätään herra on joutunut ammentamaan energian ja inspiraation entistä syvemmältä puhtaan katkeruuden, epävarmuuden ja ahdingon pohjamudista. Loogisena seurauksena Reznorin katharsis kuulostaa tarkimmin tähdätyltä purkaukselta aikoihin, kun turhauttavimmat huuruilut ovat historiaa. Sessioihin hän on houkutellut aivan valiotason miehistöä, kuten Dave Grohlin kannuihin ja mainion Icarus Linen kepittäjän Aaron Northin. With Teeth ei ole lisääntyneestä tarttumapinnastaan huolimatta mikään yksioikoinen lataus sulatella, mutta se ei estänyt sitä rynnistämästä jenkkien albumilistan paalupaikalle. Albumi on niin pirun täynnä sävyjä ja temppuja, että paikallaan on Reznorin kuopuksen päänavaus.

All The Love In The World. Avausraita väläyttää jo kättelyssä Nine Inch Nailsin uusia kasvoja, politiikalla ota tai jätä. Intron bassolinjat ja yskähtelevä rumpukone luovat välittömästi assosiaation Massive Attack -klassikko Angeliin. Finaalissaan kipale menee yhtäkkiä silkaksi UK-garageksi The Streets -koskettimineen. Kuulijan juuri syvennyttyä vallitsevaan tunnetilaan biisin sfäärit heitetään aivan päälaelleen. Rakkaus ei kuitenkaan ole tullut parantamaan Reznoria, vaan hän vaikuttaa pikemminkin sivulliseksi jääneeltä. “Why do you get all the love in the world?”, hän vaatii tietää liki gospelmaisessa outrossa.

You Know What You Are?. Paluu maanpinnalle, pudotus kasvot edellä märkään betoniin. Tuplabasari rusikoi ja maestro jatkaa kysymystensä sarjaa, keuhkoten kuin merijalkaväen kouluttaja, eikä vastaankaan viitsi panna. Seuraaja The Collector on melko selvästi kiekon heikoin raita, jota ei silti ihan kehtaa täytekamaksi haukkua. Metelöivä piano luo hermostunutta tunnelmaa, epäilyttävästi jamipohjaisen kuuloisen palan pedatessa fiilistä hengästyttävään lattiantäyttäjään.

Sinkkuna julkaistu The Hand That Feeds esitteli popimpaa NIN-soundia, jakaen luonnollisesti mielipiteitä. Totta, tämä ei ole erityisen synkkää eikä ahdistavaa, eikä muistuta paljoakaan Nine Inch Nailsin varhaista, industriaalimpaa tuotantoa. Ei siis ihme, jos etenkin vanhemmat fanit kurtistivat kulmiaan. Mutta kovinkaan moni metallinen biisi Judas Priestin Turbo Loverin jälkeen ei ole tällä tavoin suorastaan komentanut tanssilattialle. Timanttista.

Rakkauden dilemmaa puidaan edelleen Love Is Not Enoughilla, joka puhuttelee painostavammin. Kuin hämärä, ahdas huone, jossa ovat vain mr. Reznor ja kuulija. Trent kävelee hermostuneena edestakaisin puhellen puoliksi itsekseen, puoliksi päänsisäisille äänilleen. Hän ajautuu umpikujaan ja raivoissaan murskaa nyrkillä katosta riippuvan hehkulampun, huoneen ainoan valonlähteen. Pimeys laskeutuu, ja kuulet Reznorin menevän nurkkaan itsekseen puremaan ruhjottuja rystysiään. On hiljaista. Kuuluu vain raskasta hengitystä ja korvien sointia…

…kunnes hieman rauhoittunut Reznor selittelee seesteisemmällä Everyday Is Exactly the Samella äskeistä puuskaansa. Kun uusi aamu ei tarjoa mitään uutta, saa ahdistus joskus yliotteen, hän tilittää vähäeleisesti soittamansa pianon takaa. Jykevästi rullaava, orkestroitu biisi muistuttaa hieman Gary Numanin viimeisimmän albumin tummuutta tai Depeche Moden tyylikästä kylmyyttä. With Teeth jatkaa jauhaen. Tuntuu kuin posken lävistänyttä ongenkoukkua nyittäisiin, eikä nykijään pääse käsiksi tai koukkuun kärsi koskea. Biisi sukeltaa hetkeksi petollisen kauniiseen suvantoon, mutta raapaisee viimeisillä voimillaan vielä kerran.

Melkein funkkaava Only on varhaista New Orderia synkän paranoian kourissa. Huutaako Reznor kertosäkeessä jakaantuneelle persoonalleen “There is no fucking you / There is only me”? Sitä miettii tälläkin hetkellä lukemattoman moni mustakyntinen nuori, joka on maailman ainoa Reznorin ymmärtäjä. Ja jälleen kuulijan selkään isketään lekalla, kun seuraava repäisy Getting Smaller on jo tutumman kuuloista teollisuuspunkkia, jossa sivalletaan poskille turhia kyselemättä. Oma maailma pienenee päivä päivältä, mutta onko se ahdistuksen aihe vai helpotus, pakokeino suurempien kysymysten suremiselta? Sunspots raastaa ja vääntelehtii, tasaten tunnelmia loppua kohtia marssittaessa. With Teeth pakottaa intensiiviseen kuunteluun, ja viimeiset biisit hitsautuvat toisiinsa yhdeksi majesteettiseksi valliksi.

Säröiset rummut murjovat Line Begins To Bluria eteenpäin. Reznor huutaa taas lujaa, julistaen päättäväisesti “I don´t know!”. Pian hän nostaa kuulijan viisi senttiä lattiasta ylöspäin eteerisen kauniilla, mutta arvaamattomalla Beside You In Timella. Muutamaksi minuutiksi aika tuntuu pysähtyvän, ja aivan huomaamatta ollaan levyn absoluuttisen helmen, upean Right Where It Belongsin äärellä. Piano koristaa hitaasti kasvavaa, kaunista muttei haurasta sävellystä, joka lähentelee jo Hurtin uljautta. Albumin huipentuman viesti on kuin onkin aiempaa valoisampi ja tyynempi, jopa alistuva. Se ainakin tulee selväksi, että persoonana hän ei ole enää sellainen kasa palasia kuin kymmenen vuotta sitten.

Tärkeintä on, että Nine Inch Nails on uudistunut sylkemättä menneisyyttään kohti. Mutta miten hyvä albumi With Teeth sitten onkaan? Kysymyksen voi ehkä asetella järkevämmin miettimällä, mitä levyltä vielä puuttuisi. Minä ainakin löydän siltä kaikki ne elementit, joita edellytänkin erinomaiselta julkaisulta. With Teeth on tunteiden, rehellisyyden, raivon, energian ja toimivien sävellysten painava harmonia. Ja vuoden paras julkaisu tähän mennessä.

Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2005-05-24
Arvostelija : Jukka-Pekka Ronkainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.