Smashing Pumpkins – Earphoria

Alun perin v. 1994 julkaistu livevideo Vieuphoria on siirtynyt digitaaliaikaan. DVD:n rinnakkaisjulkaisuna on tuotu markkinoille tämä, kieltämättä postuumilta rahastukselta haiskahtava “soundtrack”, joka näppärästi kantaa nimeä Earphoria. Tämän levyn välityksellä siirrymme siis aikaan ennen Mellon Collieta ja lopullista maailmanlaajuista huippusuosiota. Aikaan, jolloin Today-hitti pyöri taukoamatta MTV:llä, ja Billy Corganilla oli vielä tukka päässä.

Earphorian esitykset on koottu ympäri maailmaa, ja ne ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki Siamese Dreamin aikaista materiaalia. Vanhempaa tuotantoa edustavat harvinaisempi rähinäralli Slunk ja aikamoinen hehkutusversio I Am One -kappaleesta, jossa Corgan alkaa suoltaa puoliksi improvisoidun kuuloista tekstiä -mikä jostain syystä tuo mieleen Zack De La Rochan vimmaisen politikoinnin. Elävän musiikin sekaan on katsottu aiheelliseksi laittaa sekalaisesta studiosälästä koostuvia pikku biisejä, joiden pitäisi toimia ikään kuin hassuina välisoittoina ja introina, mutta ovat pikemminkin ärsyttävää “skip it” -osastoa.

Musiikillisen selkärangan ja Earphorian tärkeimmän annin muodostavat kuitenkin Siamese Dream -levyn laulut, joista muutama versioidaan aivan häkellyttävän hyvin. Tiukasti rokkaava Quiet välittää loistavasti Smashing Pumpkins -lavaintensiteetin kontrolloidumman puolen, joka tuppaa unohtumaan yhtyeen eeppisempiä rönsyilyjä kuunnellessa. Saman sarjaan sopii akustisena esitetty Cherub Rock, joka on ehkä levyn onnistuneempia vetoja. Aluksi mietin kyllä, että minkä helkkarin takia noin hyvä rokkibiisi pitää soittaa sähköttä, mutta rauhallisempi ote toimiikin aivan täydellisesti ja alleviivaa entisestään orkesterin monipuolista osaamista. Today on taltioitu Chicagolaisen kotiyleisön edessä, joten livetunnelma välittyy parhaiten juuri tällä raidalla. Mitään erikoista tuossa versiossa ei muuten ole.

Livelevyihin on aina jotenkin vaikea suhtautua. Toisaalta on hienoa kuulla miten albumikappaleet toimivat elävänä ja toisaalta levy ei koskaan korvaa itse konserttitilannetta. Audiovisuaalinen vaihtoehto on tässä mielessä houkuttelevampi, koska silloin voi paremmin fiilistellä mukana. Jos taas on kiinnostunut Billy Corganin, James Ihan, D’Arcyn ja Jimmy Chamberlinin muodostaman nelikon keskeisestä dynamiikasta ja soitannollisesta taituruudesta, voi siitä yhtä hyvin nauttia tällä CD:llä. Toinen asia on: Jaksaako? Hendrix-tyylisiä noisesooloja, feedback-ulinaa ja muuta alternativemeteliä tarjoillaan yllin kyllin, ja vaikka se sellaisena soljuvana särörockvirtana toimiikin, vaativat kaikkein pisimmät jammailut aivan erityistä mielentilaa, jotta niistä saisi mitään irti.

Ehkä näitten konserttieeposten euforinen ulottuvuus aukeaa vain hartaimmille faneille -ja heillehän tämä paketti on ensisijaisesti suunnattu. Jos et vielä tiedä oletko tosifani vai mukafani, ehdotan Earphorian viimeisen puolituntisen kuuntelemista putkeen. Kolmetoistaminuuttinen Silverfuck-pläjäys ei näet yksinään riittänyt lopetukseksi, vaan levyn päättäjäksi on vielä tungettu vartinmittainen instrumentaalisessio Why Am I So Tired. Hmm…why indeed.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2002-12-09
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.