Phantom Pain – First Blood…

Kouvolalainen haamusärky on varmasti tullut monelle tutuksi Mikseri.net -sivuston kautta, sillä sinne ovat pojat aikanaan kiikuttaneet ensimmäisen levytyksensä, josta on siellä kovasti tykätty. Kyseinen kipale löytyy myös tältä demolta. Ei tuo sinänsä ole mikään ihme, siis se, että yhtyeestä on tykätty, sillä tämä varsinainen ensimmäinen demo, jolla on mukana kuusi reipasta rallia on oikeastaan aika piristävä yksilö metallikartalla. Mistään selkeästä yksittäisestä tyylisuunnasta ei ole kysymys, vaan pikemminkin ihan hyvällä maulla tehtyä yhdistelmää. Mukaan mahtuu thrashia, kuolometallia, metalcorea ja aavistus bläkkistä. Tuo viimeksimainittu papintappo esiintyy enimmäkseen laulupuolella, tosin sielläkin vain ajoittain.

Demolla kuudesta biisistä kolme on ylitse muiden, selkeästi. Ensimmäinen näistä on Self Betrayal, joka käynnistyy hiljakseen hienolla kitaroinnilla, jonka jälkeen kannujen ja riffien yhdistelmä on aika tappavaa. Tykit laulaa ja hepat ravaa. Vokaleissa mennään vielä vanhemmalla sepulturamaisella angstilla, oikeastaan turhia kikkailematta. Kappaleen soitanta on niin mallikelpoista, että tälle yksilölle annan täyden tunnustuksen. Tässä voisi oikeastaan käyttää death/thrash-akselin ilmaisua. Varsinkin kitarasoolo tuo mieleen erehdyttävästi thrashin kulta-aikojen, siis sen ensimmäisen, tekeleet. Puolestaan Zero Hour on sitten huomattavasti suoraviivaisempaa ja intensiivisempää, mutta sillä tuntuu olevan pelkästään vauhti mielessä. Hieman kuin A-junnujen lätkä, vauhtia on mutta ajatus puuttuu.

New Power Rising on sitten lähinnä tuota mainitsemaani metalcorea. Ainakin Tommy Cockvillen ärjyminen on lähellä metalcorelle ominaista ääntelyä. Tosin kitarasoolo on taas sieltä kasarin kulta-ajoilta. Tuo hieman rikkoo sitä tyypillistä metalcoren sooloisua, joka on aavistuksen nopeampaa. Ja tuo kannuttelu, huh. Ei sinänsä kovinkaan teknisen kuuloista, mutta toimii erittäin hyvin. Hollow Inside on aavistuksen kallellaan papinraiskausosastoon, mutta ilman syntikoita ja hieman hitaammalla temmolla. First Blood on raskas ja synkeä pala, jolla ei oikeastaan minulle ole juurikaan annettavaa. Gunrunner on puolestaan se demon kolmas loistava ralli, jonka kitarointi saa kappaleeseen erittäin paljon ilmavuutta, vaikka vokalisointi aavistuksen monotonista onkin.

Kokonaisuudessaan hyvillä soundeilla varustettua, hyvin sävellettyä materiaalia, joka on vieläpä soitettu hyvin. Miinuksena laskisin nuo kolme hieman heikompaa, tai ei välttämättä heikompaa, mutta sellaista palaa, jotka eivät minua kiinnosta. Toinen miinus on vokaleiden monotonisuus, vaikka bläkkiksen kirkumista, lievää sellaista, ja metalcoren huutoa vuorotellaankin, niin saisi variaatiota olla hieman lisää. Ja vielä murekkeeseen enemmän lihaa, nyt taikinassa on kaksi kananmunaa liikaa.

Pienenä yksityiskohtana vielä sellainen, että mahtaakohan yhtyeen nimi assosioitua jollakin tapaa yhtyeen jäseniin, vai mitä sanotte nimistä: Ron, Dick, Kalu ja Cockville. Toivottavasti haamusärky ei ole siellä, missä pelkään sen olevan.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2005-06-21
Arvostelija : Jarno Leivo

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.