Pearl Jam – Riot Act

Nirvanan Kurt Cobain ampui itsensä. Soundgarden hajosi muuten vain. Alice In Chainsin Layne Staley sekosi huumeisiin. Pearl Jamin keikalla kuolee yhdeksän ihmistä. Seattlelaisbändejä seuraa selvästi paha karma.

Vaan Pearl Jam ei ole sortunut, ei Roskilden tragediasta eikä muustakaan. Johtuisiko siitä, että Ten-levyn jättisuosion jälkeen bändi kieltäytyi melkein kaikesta julkisuudesta mutta jatkoi keikkailua ja musiikin tekemistä. Yhtä kaikki, Seattle-orkestereiden perikato aiheuttaa sen, että Riot Actia hypistellessäni saatan tuntea sisimmässäni suuren tunteen: “Teihin voi sentään luottaa. Älkää lopettako koskaan.”

Vahvaa suosiota edelleen nauttiva Pearl Jam kuulostaa seitsemännellä studiolevyllään itseltään, kuten aina ennenkin. Sillä on varaa tehdä juuri sitä, mitä haluaa. Bändin jokainen levy on erilainen, vaikka tietyt tunnusmerkit ovat pysyneet toistakymmentä miljoonaa myyneestä Tenistä lähtien. Eddie Vedderin upea ääni on ollut alusta asti erittäin keskeinen elementti, ja sitä onkin kehuttu 90-luvun sielukkaimmaksi. Samanaikaisesti se on 2000-luvun imitoiduin. Vedderin itsensä on sanottu imitoivan Neil Youngia, mutta se vaikuttaa lähinnä kateellisten panettelulta.

Kahden vuoden takainen Binaural oli kokonaisuutena rauhallinen ja suurimmaksi osaksi melko hyväntuulinenkin levy. Riot Actilla hyvää tuulta, lämpöä ja rakkaudellisuutta piisaa edelleen, mutta mukaan on hiipinyt nyrjähtäneempiäkin tunnelmia, ja kokonaiskuva on huomattavan vaikea. Roskilden onnettomuus jätti varmasti jälkensä bändin kemiaan, ja Layne Staleyn kuolemallakin voi olla oma vaikutuksensa. Vitalogyn ja No Coden aikaiseen punk-ulosantiin on kuitenkin matkaa, ja musiikillisesti Riot Act on bändin levyistä selvästi lähimpänä juuri Binauralia. Basisti Jeff Ament ja rumpali Matt Cameron taiteilevat biiseille ilmavan ja rullaavan pohjan, johon Vedderin, Stone Gossardin ja Mike McCreadyn on hyvä operoida. Silloinen “uusi mies”, Soundgardenista tuttu Cameron jäi vielä Binauralilla hieman piiloon, mutta on nyt jo vahvemmin osallisena biisinteossakin.

Pearl Jamin kaksijakoisuus on yksi sen parhaista ominaisuuksista. Toisaalta bändi on synkkä ja ahdistunut, toisaalta taas täynnä uskoa, elämäniloa ja rakkautta. Sielukkuus on avainsana kummissakin fiiliksissä. You Aren melkein pelottavasti stimuloivan kitaramelskeen seassa ei uskoisi, että kyseessä on sama bändi, joka kiteyttää Love Boat Captainissa sanottavansa lauseeseen “love is all you need, all you need is love”. Bändin tekstit ovat parhaimmillaan pullollaan juuri tuollaisia nerokkaan yksinkertaisia totuuksia. Vedder ja Gossard puhuvat myös suunsa puhtaaksi eräästä presidentistä Bu$hleaguer-biisissä: “he’s not a leader, he’s a Texas leaguer”.

Nämä miehet eivät piittaa joka puolelta sikiävistä törkeistä jäljittelijöistä eivätkä unholaanmanaajista. Musiikki tulee sydämestä. On kauhistuttava vääryys, että Roskilden onnettomuus tapahtui juuri Pearl Jamin keikalla. Näin rakkaudellisen ja lämpöä hehkuvan musiikin tulisi ruokkia elämää, ei kuolemaa.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2002-11-28
Arvostelija : Vilho Rajala

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.