Bruce Dickinson – Tyranny Of Souls

Bruce Dickinson laulaa Iron Maidenissä, lentää suihkukoneita ja juontaa BBC:llä omaa radio-ohjelmaansa. Tämän kaiken ohella mieheltä löytyy vielä virtaa tehdä soololevyjä. On se vaan kova sälli, pentele vieköön!

Dickinsonin epätasaisen soolotuotannon ehdottomana huippuaikana voidaan pitää paluuta metalliin (ennen paluuta Maideniin), eli Accident of Birthiä ja Chemical Weddingiä. Nämä levyt myös määräävät riman korkeuden Tyranny of Soulsia arvosteltaessa. Siinä missä Maidenin kaksi viimeisintä albumia muodostavat yhtenäisen jatkumon, jää Dickinson uutukaisellaan lähinnä muistelemaan vanhaa. Jos ei Maideninkään avaruuslaiva Brave New Worldillä ja Dance of Deathillä aivan käymättömiä korpimaita ole kyntänyt, on suunta kuitenkin ollut tasaisen eteenpäin vievä. Brucen Boing 737 sen sijaan lentää tällä kertaa lähinnä väliä Lontoo-Algarve-Lontoo.

Vaikka parin edellisen levyn ideoilla pääasiassa siis mennään, on uutukaisellakin hyviä biisejä. Näistä ehdoton helmi on Wrightin veljesten tarinaa kertova Kill Devil Hill, jonka kertosäe on mahtava. Kyseessä on samalla Tyranny of Soulsin ainoa napakymppi, virheetön kokonaisuus. Muutakin hyvää albumilta toki löytyy, esim. Abductionilla ja River of No Returnilla on hienot hetkensä, vaikkeivät kappaleet aivan alusta loppuun toimikaan.

Dickinson on sovituksissaan selvästi pyrkinyt välttämään Maidenin “perisyntejä”, eli teemojen rauhallista kehittelyä ja toistoa. Lopputuloksena biisit ovat melko suoraviivaisia ja lyhyitä. Ajoittain tämä ratkaisu on onnistunut. Ajoittain taas yhtenäisyys kärsii – välillä tuntuu kuin kappaleiden osat olisi ripoteltu yhteen satunnaisesti. Kiirehtimisellä saadaan aikaan toki tiettyä iskevyyttä, mutta toisaalta parhaista paloista ei saada kaikkea irti ilman kunnollista johdattelua. Levyn lopun lähestyessä eväät on yhtä kaikki jo syöty. Hetkellistä nostetta saadaan vain Believelin pirteästä väliosasta Seventh Sonilta lainattuine kuoro-osuuksineen. Päätösraidaksi jätetty nimikkobiisi onkin sitten varsin väkinäistä puurtamista.

Tuottaja-kitaristi Roy Z taas tekee tuotantopuolella takuuvarmaa jälkeä. Soundit ovat voimakkaat, raskaat ja tämäntyyppiselle heville jopa modernit. Roy Z tuo yksittäiset soittimet selvästi esille, eikä kenellekään jää epäselväksi, mitä vaikkapa komppikitaristi milloinkin puuhaa. Tästä valmiiksi pureskelusta eivät tietysti kaikki pidä. Oli miehen tavasta tuottaa levyjä mitä mieltä tahansa, pettää Royn tyylitaju kitarasooloissa. Adrian Smithiä tulee ikävä, kun Roy päästää menemään vauhdilla, mutta vailla järjen hiventä.

Se mistä Tyranny of Souls elää ja mikä tekee siitä loppujen lopuksi hyvän levyn, on Dickinsonin huikea lauluääni. Miehen tulkinta pelastaa uhkaavasti kehnoltakin vaikuttavan kappaleen vähintään kohtuulliseksi. Näin se toimi jo reilu vuosikymmen sitten Maidenin uran ollessa suvannossaan, ja niin se toimii nytkin. Dickinsonin standardeilla Tyranny of Soulsin arvosana jää silti asteikon keskivaiheille. Oikeudenmukaisuuden nimissä numero on nostettava neloseen, sillä kaikesta huolimatta kyseessä on vaatimattoman hevikevään toistaiseksi kovin albumi.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2005-05-16
Arvostelija : Alex Machine

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.