Sentenced – The Funeral Album

Hyvät ystävät, olemme kokoontuneet tänne tänään saattamaan haudan lepoon vanhan toverin. Enää muutaman jäähyväiskeikka niin yksi suurimmista ja loisteliaimmista kotimaisen metallimusiikin kappaleista on kirjoitettu loppuun. Muistellessani Sentencediä ja bändin vaikutusta omaan musikaaliseen kehitykseeni tunnen suurta kaihoa, onhan kyseessä kuitenkin yhtye, jonka säveliä olen tarkkaavaisena seurannut ja ihaillut aina siitä saakka kun näin television Top40-listaohjelmassa Amok-levyltä poimitun musiikkivideon. Johtuen Sentencedin asemasta omassa fanituslistassani, tuntuu tämä jäähyväisalbumi erityiseltä. Aivan kuin bändi olisi taikonut kaikki parhaat puolensa The Funeral Albumille. Toisaalta, mitäpä muutakaan voi odottaa Sentencedin itsemurhalta kuin äärimmäistä parhautta?

Levy startataan yllättävän iloisissa, lähes Iron Maidenista muistuttavissa tunnelmissa, jotka kuitenkin pian muuttuvat tutuksi melankoliaksi Ville Laihialan laulaessa May Today Become the Dayn ensimmäiset sävelet. Jo aloitusraidasta voi huomata levyn olevan sanoituksellisesti aiempaa synkempi, eikä kuolemantuskasta voi huomata samaa ironiaa kuin mitä edellisen levyn Excuse Me While I Kill Myself -biisillä oli. Elämän päättymistä ei enää syleillä pilke silmäkulmassa, vaan näissä säkeissä on aitoa lopun tunnetta. Viha ja epätoivo ovat myös olennaisia aiheita The Funeral Albumilla, aivan kuin Sentencedille olisi kertynyt kaunoja useampaa tahoa kohtaan vuosien varrella. Orkesteri ei kuitenkaan ole unohtanut omintakeista huumoriaan, joka kukkii parhaiten lähes seksistisellä Drain Me -kappaleella.

The Funeral Album on musikaalisesti monipuolisinta Sentencediä vuosikausiin. Kaikki vanhat elementit ovat yhä tallella, mutta niitä on terästetty uusilla keinoilla, kuten esimerkiksi Despair-Ridden Heartsin mainiolla huuliharppu-introlla sekä ahdinkoa täynnä olevilla lapsikuoro-osuuksilla. Eikä pidä unohtaa todellista menneisyyden tuulahdusta, Where Waters Fall Frozen -biisiä, joka on melkoinen yllätys ja jakaa levyn mukavasti kahtia. Olisihan tätä thrash-tuulahdusta kuunnellut pidempäänkin, varsinkin Laihialan laulamana, mutta kai se on tyytyminen reiluun 50 sekuntiin.

Pohjimmiltaan The Funeral Album on sitä tuttua Suomi-melankoliaa, jonka mestari Sentenced on ollut jo vuosia. Kokonaisuus on kuitenkin huomattavasti tuhdimpi kuin edeltäjällään The Cold White Lightilla ja muutenkin orkesteri on aikaisempaa vihaisempi ja aggressiivisempi. Raskasmetallivivahteet eivät jää vain tovin rässirypistykseen, vaan kappaleet kuten katkera Vengeance Is Mine ja lähes doom-sfääreissä leijaileva End Of the Road ovat omassa luokassaan melkoisen rautaista mäiskettä. Viimeksi mainittu on muutenkin säveliltään ja tunnelmaltaan parasta Sentencediä kymmeneen vuoteen. Taisinpa jopa tirauttaa kyyneleen tämän biisin aikana. Sama fiilis vallitsee vahvana koko levyn keston ajan, eikä yksikään fani voi väittää, etteikö olo olisi tyhjä levyn loputtua. Tässä on sellainen bändi, jonka haudalle muistan viedä kukkia vielä vuosienkin päästä.

Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2005-05-31
Arvostelija : Toni Peltola

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.