Scenes – Call Us At The Number You Provide!

Jos bändin nimi on niinkin typerän mielikuvitukseton kuin Scenes ja levyn käsittämättömän löperö Call Us At The Numbers You Provide, lähtökohdat eivät ole häävit. Ennakkoluuloja ei todellakaan hälvennä se, että kun kiekon tunkee soittimeen, huomaa biisien olevan keskimäärin kuusiminuuttisia. Ja kun lopulta uskaltautuu painamaan play-nappia, painajainen muuttuu todelliseksi, sillä kyseessä todellakin on progemetallieepos. Ei minulla sinänsä ole mitään kyseistä genreä vastaan, mutta kun näitä Dream Theaterin perässähiihtäjiä tuntuu siunaantuvan tiuhemmin kuin finnejä 14-vuotiaan hevarin naamavärkkiin. Vielä kun pakettiin lisätään, että biisien sanomat (jotka ovat kaikki linjaa don’t you know you can choose your own life) ovat naiiviudessaan kuin suoraan Tolkin soololevyltä ja että laulaja Alex Kochin ääni raastaa pahasti kuuloelimiä, katastrofin ainekset ovat kasassa.

Jottei koko arvio menisi pelkäksi epäkohtien luetteloinniksi, täytyy todeta, että levyn soundimaailma on toimiva. Biisit ovat äänimaailmoiltaan täyteläisiä, ja niiden miksaukseen on nähty paljon vaivaa. Myös soittajat ovat taidokkaita, sillä etenkin kitarasoolot ovat ainakin joissain kohdin jopa kuunneltavia. Lähes biisin kuin biisin pohjalla kulkee vahva syntikkasoundi, jota täydentävät usein turhan hiljainen kitaravalli, omituiset suhinat ja Kochin värisevä ja kiekuva ääni. Mies on selvästi hakenut ääneensä dickinsonmaista vibraa, mutta ei ikävä kyllä ole onnistunut siinä alkuunkaan. Dream Theater tulee eniten mieleen avauraidassa So (Father) sekä levyn loppupään I Will Stayssä ja Save The Lightissa. Pahimmat ylilyönnit puolestaan sattuvat My Own Life -vuodatukseen, jota tylsempää vetoa saa hakea. Myös You Walk Awayn ja Start Againin jazzia lähestyvät kikkailukohdat saavat mahan kuralle.

Kokonaisuutena Call Us At The Numbers You Provide on tylsä, persoonaton ja tekotaiteellinen kokonaisuus, jonka biisit ovat aivan liian pitkiä ja unettavia. Monet kappaleet vielä menettelisivät, ellei Alex Koch tai kummallinen syntikkasoundi onnistuisi pilaamaan niitä nopeasti. No, yritystä bändillä kyllä on monessa kohtaan (etenkin päätösraidassa Nothing Left To Say (Unforgiven)) ja olen kuullut paljon paskempaakin progemetallia. Joka tapauksessa tämän tylsempään kiekkoon en ole törmännyt pitkään aikaan.

Arvosana : 1/5
Arvostelu julkaistu : 2005-07-26
Arvostelija : Olli Koikkalainen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.