Nile – Annihilation Of The Wicked

Nile on jo kymmenen vuoden ajan kaivanut omia katakombejaan hieman syrjemmällä muusta metallimusiikista. Trion musiikissa yhdistyvät floridalaistyyppinen, blast beat –voittoinen death metal sekä pääpiru Karl Sandersin innostus egyptiläiseen mytologiaan. Lähi-itä-vaikutteisten melodioiden ja etnisillä soittimilla väritettyjen ritualistis-mystisten väliosioiden lisäksi, myös sanoitukset ovat vahvasti egyptiläisen kulttuurin innoittamia. Neljännellä Annihilation of the Wicked -albumilla näitä eksoottisia elementtejä on vähennetty, mutta pääasiallisesti Nile niittää kahdella viime levyllä vakiintuneeseen tyyliinsä.

Aluksi Nilen uutta teosta ei voi kuin kuunnella hurmoksessa. Tämä yhtye se vaan osaa! Ja Tutankhamonin kautta, mitkä soundit! Alkuhuuman laannuttua Annihilation of the Wicked alkaa kuitenkin yhä enemmän vaikuttaa perushyvältä suoritukselta yhtyeen osaamiseen nähden. Trio ei tuo mitään oleellisen uutta ilmaisuunsa, eikä siinä sinänsä mitään, tuo ilmaisuhan on parhaimmillaan silkkaa neroutta. Toistaessaan itseään tällä kertaa, yhtye ei kuitenkaan ylläpidä vanhaa hehkua, vaan tuottaa hieman himmeän version itsestään. Se todella tyly ja rujon alkukantainen brutaalius, mikä teki Amongst the Catacombs of Nephren-Kasta hurjan kuuntelukokemuksen, sekoittui osaksi myöhempien levyjen polveilevia, egyptologisia kuolonmetallieepoksia. Annihilation of the Wickedin ongelma on se, ettei Nile nyt ole onnistunut, niin brutaalin kuin eeppisenkään ilmaisun suhteen, luomaan erityisen kestäviä kappaleita.

Toisin sanoen, Annihilation of the Wickedilta puuttuvat ne armotta mukaansa repivät, mielen syövereihin väellä ja voimalla porautuvat tykkibiisit. Päinvastoin kuin edellisellä In Your Darkened Shrinesilla, pitkät kappaleet eivät ole levyn huiminta antia. Kolmesta 8-9 minuuttisesta eepoksesta ei yksikään pärjää edellislevyn Unas Slayer of the Godsin mahtavuudelle. Yhtye heittää hiton hyviä kohtia toistensa perään, mutta kokonaisuuksina kappaleet eivät tahdo pysy koossa. Kompaktimmat esitykset, etupäässä Lashed to the Slave Stick, osoittautuvat paljon mielekkäämmiksi.

Annihilation of the Wicked etenee hurrikaanin tavoin: vimmaisesti mutta harhaillen. Siinä ohessa töksähdellään myös pienempiin kompastuskiviin, kuten hieman ontuvaan soolopolitiikkaan. Myönnän, etten koskaan ole ollut ns. tremolovingutussoolojen suuri ystävä, mutta mielestäni Nile on aikaisemmin käyttänyt niitä tyylikkäämmin. Esimerkiksi Cast Down the Hereticin soolo-orgiat uhkaavat viedä terää raivokkaasti ja jyräävästi alkuun ampaisseelle levylle. On kyllä myönnettävä, että User-Maat-Ressa Sandersin matalien murinoiden päälle soitetuissa pitkissä venytyksissä on ideaa.

Nile hakkaa edelleen omintakeisella tyylillään ja tiukalla soitannollaan suurimman osan tämän päivän death metal –bändeistä. Annihiliation of the Wicked on siihen nähden pirun hyvä levy, osittain jopa loistava, mutta kokonaisuutena hyvin epätasainen. Lopulta tämän levyn kohdalla ratkaisevaksi nousee se, arvostaako enemmän trion intensiivisen piiskaavaa aavikkomyrskyä sellaisenaan vai monumentaalisen jykeviä kappalekokonaisuuksia. Nile kunnostautuu parhaimmillaan molemmissa yhtä aikaa, mutta tällä levyllä vain satunnaisesti.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2005-06-01
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.