Clash, The – London Calling – 25th Anniversary Edition

The Clashin London Calling ei ole suotta roikkunut lähes jokaisella kaikkien aikojen rock-levyjä käsittelevällä listalla. Tämä 1979 julkaistu tupla-LP on sekä mahtava kokonaisuus ja ihailtavan ennakkoluuloton rock-levy, ja näemmä loputon inspiraation lähde ja suunnannäyttäjä muille bändeille. Ei siis ihme, että lähes joka toinen punk-rockia sivuava orkesteri mainitsee esikuvakseen joko suoraan Clashin, tai jonkin selkeästi Clashista inspiroituneen orkesterin.

London Calling lienee kiistatta Clashin paras levy, ja on eräänlainen bändin uran jakopiste. Takana ovat alkuvuosien mellakka-mentaliteetti, ja edessä Sandinistan kannabiksen katkuiset huuruilut, huumeongelmat, stadionrock-kokeilut ja bändin vääjäämätön kuihtuminen, jonka sinetöi 1985 enää kahden alkuperäisjäsenen voimin julkaistu Cut the Crap. London Calling yhdisti Strummerin ja Jonesin visiot saumattomasti ja esitteli bändin kiinnostuksen reggaeen ja Jamaika-soundiin. Omasta mielestäni London Calling sisältää bändin moninaisen uran kaikki parhaat puolet.

Strummerin ääni tihkuu ironiaa ja tunnetta, ja pilkallisen punk-asenteen lisäksi levyltä löytyy aitoa vallankumouksellisuutta nuoruuden vimmalla esitettynä. Vastapainoksi painavalle ilmaisulle toimii Mick Jonesin kevyempi ääni, ja esimerkiksi Lost in the Supermarketin kauniit ja hieman hellyyttävätkin sanat toimivat nykyajan kylmiä neliökilometrien kokoisia automarketteja muistuttavassa elämänmenossa paremmin kuin koskaan. Bändin reggaevaikutteet ovat ehdottomasti parhaimmillaan legendaarisessa Guns of Brixtonissa, jonka bassokaava lienee yksi rock-historian tunnetuimmista. Koko kakun kruunaa yksi kaikkien aikojen parhaista kansikuvista, jossa leveässä perusasennossa patsastelevan Paul Simononin basso on matkalla kohti lavan lattiaa kokeakseen muodonmuutoksen bassosta päreiksi.

25th Anniversary Edition pitää sisällään remasteroidun alkuperäisen levyn lisäksi lähes myyttiset mittasuhteet saaneet, aikoinaan kadonneet Vanilla harjoitustiloissa tehdyt nauhoitukset. Nämä Vanilla tapes -nimellä kulkeneet nauhoitukset muodostuivat nopeasti urbaaniksi legendaksi, ja fanaattisimpien uskovaisten mukaan nämä nauhat sisälsivät “sen oikean London Callingin”. Extralevyn pari kertaa kuunnelleena voin sanoa, että aivan näin asiat eivät sentään ole; Vanilla Tapes -cd on hauska kuriositeetti, ja vaikka levyltä löytyvät viisi kokonaista biisiä ovat toki varsin mainioita Bob Dylan -coveria The Man In Me myöden, ei niillä aivan tajuntaa räjäytetä. Juhlaversio sisältää lisäksi DVD:n, jolta löytyy mm. puolituntinen The Last Testament -dokumentti, promovideoita ja kuvamateriaalia studiosessioista. Koko komeus on pakattu näyttävään pahvikoteloon, ja sisältä löytyy vielä suurikokoinen lyriikka-lirpake ja 36-sivuinen kirjanen, joka pitää sisällään sekä taustatietoa biiseistä, DVD-materiaalista ja Vanilla Tapes -levystä, että mukavia trivitiedon palasia lyriikoista. Lehtisestä allekirjoittaneelle selvisi mm. viimeinkin, mitä se “clash-espanjaa” oleva kertosäe Spanish Bombsissa tarkoittaa. Ehdottomasti joka euron arvoinen paketti.

London Callingin juhlaversion julkaisu on tänä uudelleenjulkaisujen kulta-aikana poikkeuksellisen perusteltua; extramatskua on mukana reilusti, paketista löytyy sekä kuriositeettejä vannoutuneille faneille ja silkkaa sekoilua, että helpommin sulavia kokonaisia extrabiisejä ja DVD-hupailua muille punk-rockin ystäville. Väittäisin, että on täysin perusteltua hankkia tämä paketti, vaikka alkuperäinen levy hyllystä löytyisikin.

Arvostelu julkaistu : 2005-04-12
Arvostelija : Atte Jaakkola

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.