Unsane – Blood Run

Joskus 90-luvun puolessavälissä MTV:llä pyöri video, jossa yhdistettiin kuvamateriaalia livekeikalta ja kotivideokollaasia todella pahannäköisistä skeittitapaturmista. Asianmukaisena kivun soundtrackina soivat tylyt ja meluisat särökitarat. Musiikki kuulosti jonkinlaiselta hardcoren ja vaihtoehtorockin hybridiltä. Ruudulla vilahtanut nimi Unsane ei silloin sanonut yhtään mitään, mutta kymmenen vuotta myöhemmin ymmärtää yhtyeen olleen hyvinkin vaikutusvaltainen oman tien kulkija. Newyorkilaisbändi rakensi ensimmäisellä toimintakaudellaan 1989-2000 itselleen kulttimaineen raastavan aggressiivisella noiserockillaan, jossa yhdistyivät jesuslizardmaisen kiero southern-groove, sonicyouthmainen meluestetiikka ja hardcoren raivoisat huutovokaalit. Levyjen veriset kansikuvitukset ovat myös oma lukunsa tuon kulttimaineen muotoutumisessa.

Seitsemän vuoden levytystauon jälkeen Unsane on palannut. Blood Run kuulostaa siltä kuin yhtye ei olisi koskaan ollutkaan poissa. Se jatkaa tismalleen siitä mihin seitsemän vuoden takainen Occupational Hazard -levy jäi. Trion melurokki oli jo Scattered, Smothered & Covered -levyllä ehtinyt suoraviivaistua raskaammaksi ja junnaavammaksi, ja sitä se on nytkin. Tylyysaste on kohdallaan. Musiikki on raakaa ja raivoisaa, mutta se ei ole hyökkäävää. Se on objektiivisesti etäännytettyä ja karua. Juuri tässä Unsanen viehätys piileekin. Unsanen kuuntelu on kuin katsoisi urbaania väkivaltaa käsittelevää ajankohtaisohjelmaa. Se ei suoranaisesti kosketa henkilökohtaisella tasolla, mutta se maalaa hyvin lohduttoman kuvan ihmisyydestä ja siitä yhteiskunnassa jossa elämme. Samalla se kuitenkin istuttaa kuulijaansa kalvavan pelon siemenen. Tämä voi tapahtua juuri sinulle!

Unsane muistuttaa Helmetiä, paitsi pintapuolisesti metelöintiä ja junnaavuutta yhdistelevänä ryhmänä, myös siinä mielessä, että tyyli ajaa useasti kuuluvampaan osaan kuin tuon tyylin mukaisesti rakennetut kappaleet. Toisin sanoen, Unsanessa soundit, soittotyyli ja persoonallinen musiikillinen linjaus ovat silkkaa neroutta, mutta ne joukosta erottuvat, mestarilliset sävellykset ovat harvassa. Tämä ei välttämättä ole ongelma, jos yksittäisen albumikokonaisuuden anti on kauttaaltaan kouriintuntuvaa ja edes jollain tapaa vaihteleva. Blood Run täyttää edellä mainitut kriteerit. Variaatiota alkaa kyllä löytyä levyn pyörittyä muutaman otteeseen, mutta vimmaisen tehokkaasti potkivasta rähinästä ei löydy yhtäkään rallia, joka kohoaisi muiden ylle. Levyn yhdestätoista raidasta poikkeaa selkeimmin viimeinen, neurosismaisen synkeästi laahaava Dead Weight. Se on mitä oivallisin piste albumin loppuun, mutta sitä edeltävät unsanemaisemmat kappaleet ovat kaikin tavoin iskevämpää materiaalia.

Sitä samaa on siis tarjolla. Jos Unsanen kaksi edellistä levyä kolahtivat lekan lailla, en näe miksi Blood Run ei tekisi samoin.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2005-05-04
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.