Stereophonics – Language . Sex . Violence . Other?

Mr Writer, tell it like it really is pyysi Stereophonics aikanaan, ja tässä se totuus nyt tulee sellaisena kuin sen kuuluukin. Helkkarin hieno levy. Yhtyeen viides albumi on kilpailemassa mitalipeleissa kahden vaatimattomamman albumin jälkeen yhtyeen parhaimmistosta. Ensimmäisellä mentiin aika vahvasti brittihengessä, toisella rokattiin The Bartender And The Thiefin tahtiin ja nyt tällä uutukaisella ollaan groovaavan 70-lukulaisella rokkilinjalla. Yhtye on uuden rumpalinsa myötä löytänyt hieman hakoteillä olleen linjansa takaisin ja se kuuluu kappaleista erittäin selvästi. ihan kuin bändissä, ja ennen kaikkea sen biisinikkarissa Kelly Jonesissa olisi aimo annos piristystä. Kenties Stuart Cable ei ollut niitä helpoiten käsiteltävissä olevia kannuttelijoita, sillä Jones haluaa vahvasti pitää yhtyeen itsellään ja toimia sen vaatimattomana keulakuvana.

Peli avataan yllättäen aavistuksen kentmäisellä, melankolisella Superman-biisillä, jossa on kuitenkin tuulahdus mainitsemaani 70-lukulaisuutta. Hieman funkahtava kappale saa ikään kuin vaivihkaa jamittelemaan mukana. Doorman puolestaan tarjoaa Jonesin kitarointia vahvimmillaan, ja kaiken lisäksi hienolla soololla vahvistettuna. Tekisi mieli käydä albumi kappale kappaleelta lävitse, mutta yritetään poimia tästä helmikasasta ne kaikkein kirkkaimmat yksilöt. Brother lisää entisestään groovea kuulostaen erittäin hienolta sekoitukselta Charlatans-tyylistä riffittelyä yhdistettynä Primal Scream -tyylisillä taustalaulajilla. Yhtyeen, ties monesko listaykkönen saarivaltiossa, on nimeltään Dakota, jolla liikutaan aavistus kasarisoundeissa. Ei kuitenkaan missään retroilutarkoituksessa, vaan aidosti kunnioittaen Joy Divisionin visioita. Erittäin hienoja riffejä ja vahvaa tulkintaa. En yhtään ihmettele, että kappale nousi listojen piikkipaikalle. Tällaista pitäisi saada Suomen radioihinkin soimaan sen ikuisen antiorgaanisen sonnan tilalle.

Levyä ei malta laske käsistään hetkeksikään. Arvostelun kirjoittaminenkin jää hetkittäin taustalle, sillä kappaleet saavat meikäläisen keskittymään ja fiilistelemään niin paljon, että ruudulle tulee näpyteltyä ihan mitä sattuu. Mutta juuri siinä piilee yksi levyn vahvuuksista, se patistaa kuuntelijan mukaansa matkalle Walesin konnuille Kelly Jonesin toimiessa oivana oppaana. Eikä sovi unohtaa oppaan apureita, upeita taustalaulajia, jotka tosin ovat tällä levyllä jätetty vähemmälle. Varsinkin livenä yhtyeen taustalaulajat lisäävät kolmikon soundimaailmaa monta astetta. Kyseessä kun ei ole mikään enkelikuoro, vaan tummia uhkeita taustalaulajia, ja ääni on myös sitä luokkaa. Kerrassaan hieno paluu. Nyt se on, kerrankin, median toimesta sanottu niin kuin asia on. Olen ylpeä suosikkiyhtyeeni onnistuneesta albumista. Tällä annetaan napautus kaikille mukamas “cooleille” jenkkibändeille, jotka yrittävät kuulostaa brittiläiseltä.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2005-05-17
Arvostelija : Jarno Leivo

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.