Kotiteollisuus – 7
Media on hallussa. Hynynen voi olla habitukseltaan parrakas, kiroileva, ilmavaivainen, ironinen ja kyyninen, viinaanmenevä ja varmaan aika tunkkaisenkin hajuinen äijänköriläs Etelä-Karjalasta. Mutta etenkin Kotiteollisuuden parilla viimeisellä albumilla Jouni Kalervo on ammentanut sisimmästään sellaisia katumusharjoituksia, että näennäisen puhtoisella riviseurakuntalaisella alkaa helposti housussa tutisemaan. Hankalahan moisesta rehellisyydestä on olla pitämättä, Hynynen kun ei edes yritä peitellä ristiriitaisuuttaan ihmisenä.
Kotiteollisuuden seitsemäs pitkäsoitto tarjoilee tutulla sapluunalla tehtailtuja aggressioita, joissa katumus, pelko ja keskiluokkaistuminen ovat jälleen ne keskeiset teemat. Härmäläiselle angsti on sitten ilmeisesti aina relevanttia. Tällä kertaa musiikin elementit tuntuisivat kuitenkin hitsautuvan entisille paikoilleen vieläkin tiukemmin. Toisin sanoen uudistuminen tuntuu käyvän koko ajan entistä epätodennäköisemmäksi, mutta vanha etiketti toimii toisaalta entistäkin varmemmin. Pyöritellään lyijynpainavaa riffiä, karjutaan jykeviä sanoja ja mesotaan kertosäe piirua melodisemmin.
Hulluutta Ja Humalaa avaa tämänkertaiset kinkerit, ja on melkoisen definitiivinen kiteytys albumin teemoista niin tekstillisesti kuin musiikillisesti. Sanoissa luetellaan valmiiksi perkeleet, valmiiksi nauretut tv-sarjat ja muut tuomiopäivän tunnelmat. Raivoisa sävelmä kirmaa kevyesti jos ei bändin diskografian, niin ainakin Seitsemän-levyn parhaan tarjonnan joukkoon. Perushitti Vieraan Sanomaa paranee useampaan otteeseen kuultuna. Aina levyn puoleenväliin saakka voimaillaan tasahyvissä mutta tasapaksuissakin tunnelmissa. Murheen Maillakin kuulostaa epäilyttävästi iskelmältä raskaan rokin valepuvussa.
Juuri kun seurakunnan päät alkavat jo uhkaavasti pilkkiä, isketään tiskiin melkoisen uljas yhteislaulu. Miitri Aaltonen artikuloi painavasti ja selkeästi Syli-biisin hienon kertosäkeen, ja eiköhän tässä tulevilla festareillakin päästä porukalla kyseistä helmeä veisailemaan. Loppuunsa asti levy onkin hidasta, jylhää ja kaunista serenadia, kuin sulana virtaavaa terästä.
Mikko Karmila on ruuvannut levylle ehkä tuhdeimmat ja kirkkaimmat soundit mistä ikinä on Kotiteollisuuden kiekoilla saatu nauttia. Samaisen herran tuottama levy on kaiken kaikkiaan sellaista täsmäpommitusta, että tietty spontaaniuden tunne alkaa jo kärsiä. Sellaista primitiivipurskausta kuin Routa Ei Lopu ei varmaan voikaan enää näin kypsyneeltä pumpulta syntyä, mutta aikansa kutakin. Vielä tämän kerran Kotiteollisuuden runttauspassiosta nauttii mukisematta, mutta ensi kerralla on väistämättä edessä jonkinlainen uudistuminen. Sellainen, jonka kuulijakin aistii ja havaitsee, mieluiten selkärankaa pitkin syöksyvinä väristyksinä.
Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2005-05-02
Arvostelija : Jukka-Pekka Ronkainen
Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.