Audioslave – Audioslave

Vihdoinkin! Tätä on odotettu kuin kuuta nousevaa. Rage Against The Machinen Tom Morello, Tim Commerford ja Brad Wilk saivat jo puolitoista vuotta sitten jamitteluseuraa Chris Cornellista, jonka Soundgardenin jälkeinen sooloura ei oikein ottanut tuulta alleen. Sitten tehtiin levy, sitten piti lähteä keikoille, mutta viime keväänä Cornell päättikin lähteä porukasta. Muistan masennukseni ja turhautumiseni, kun tieto Cornellin lähdöstä levisi. Liekö mies sitten ottanut vain pienen aikalisän miettiäkseen, haluaako taas supertähdeksi, mutta nopeasti hän alkusyksystä poppooseen palasi. Silmäni alkoivat taas kiilua.

Yhdistäkää mielessänne Rage Against The Machine ja Soundgarden. Laatuodotukset ovat ainakin äärimmäisen korkealla. Audioslave on tyylillisesti melko lähellä sitä, mitä sen voi olettaakin olevan. Vaan kuuntelukerta toisensa jälkeen osoittaa, että kokonaisuus on taas kerran enemmän kuin osiensa summa. Cornell on puhaltanut kerrassaan häkellyttävän upeita sävyjä RATMin miesten ilmaisuun, ja toisaalta RATM-kolmikko on kiitettävästi saanut Cornellin aggressiivista puolta esiin. Mihinkäs tiikeri juovistaan pääsee. Kenties Cornell on oivaltanut, että olennainen syy soololevyn kehnoon menestykseen oli sen ei-aggressiivisuus.

Biiseistä kuulee, että ne ovat syntyneet jamipohjalta, ja tekijätiedoissakin lukee vain, että Audioslave. Epäilenpä, että pelkkänä laulajana toimiva Cornell on treenikämpillä hosunut kitarankin kanssa, sillä sen verran lähellä Like A Stone, What You Are, Shadow Of The Sun ja levyn päättävä, henkeäsalpaavan upea The Last Remaining Light ovat Soundgardenia ja/tai Cornellin soololevyä. Morellon raivokkaasti groovaavat hard rock-riffit ja taiturimaiset, lievästi sanoen omaleimaiset soolot tunnistaisi koska tahansa, ja esimerkiksi hittibiisi Cochise on takuulla RATMin peruja. Levyn yleisilme on melko melodinen, joten on kaksi teoriaa. Joko RATM-triossa kyti kiinnostus melodisempaan ilmaisuun jo Zack De La Rochan aikoihin, mutta se ei vain päässyt esiin, tai sitten Cornellilla on näppinsä pelissä. Kumpikin pitää varmasti osittain paikkansa. Hieman rauhallisempikin soitanta sujuu joka tapauksessa nelikolta sokeeraavan upeasti.

Pikainen visiitti yhtyeen nettisivujen messageboardille osoitti, että jotkut vanhat RATM-fanit ovat hieman pettyneitä Audioslaveen. Selitys on ilmeinen. Tekstit ovat Cornellin käsialaa, joten De La Rochan äkkijyrkkää ja palavasieluista agitointia kaipaavat saavatkin tummia tunnelmia, syvää pohdiskelua ja suurta sielukkuutta. Vanhoille Soundgarden-faneille Audioslave on takuulla enemmän mieleen.

Levyn biiseissä on sellainen yhdistävä tekijä, että ne ovat helvetillis-perkeleellisen hyviä kaikki. Chris Cornellin äänessä toteutuu edelleen äärettömän harvinaislaatuinen jumalaisen sielukkuuden ja aivoverisuonia katkovan dynamiikan liitto. Rage Against The Machine oli 90-luvun ehdottomasti tiukimpia, takuulla kiukkuisimpia ja järeimmin groovaavia rock-yhtyeitä. Nämä kun yhdistetään, saadaan 2000-luvun ensimmäinen oikeasti tärkeä bändi.

Arvosana : 5/5
Arvostelu julkaistu : 2002-11-28
Arvostelija : Vilho Rajala

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.