Queens Of The Stone Age – Lullabies to Paralyze

Lähtökohdat siihen, että Queens of the Stone Age päihittäisi tai pääsisi edes lähelle huikaisevaa edellislevyään, 2000-luvun merkittävimpien rocklevyjen kastiin kohotettua, Songs for the Deafia, näyttivät etukäteen synkiltä. Skismat pääpari Nick Oliverin ja Josh Hommen välillä johtivat Oliverin lähtöön bändistä, eikä singlelohkaisu Little Sister ensi kuulemalta oikein vakuuttanut. Yhtyeen neljättä, säyseämmin soivaa Lullabies to Paralyze -albumia kuunnellessa, ei voi olla ajattelematta, että levyssä on kaljupäisen punkkarin kokoinen rähinä-aukko. Hommen melodiantaju, kitaransoittotyyli ja tapa rakentaa kappaleensa on kuitenkin edelleen tallella, mutta onko ”mies” onnistunut tuomaan parhaimmat puolensa esiin Lullabies to Paralyzella?

Levy ei voisi paremmin alkaa. Mark Lanegan kähisee mahtavalla raspibaritonillaan lyhyen ”kehtolaulun”, joka on enemmän kuin pelkkä intro. Se määrittää levyn perusvireen ja kertoo samalla, miksi yhtyeen neljäs levy kantaa nimeä Lullabies to Paralyze. Queens of the Stone Age soi uusimmalla albumillaan tunnelmallisemmin ja kaihoisammin. Laulujen ytimessä virtaava melodisuus jättää rokkijyräyksen selvästi paitsioon. Nimi pukee levyä myös hieman ikävällä tavalla. Albumin alussa asetetun musiikillisen vireen toistuminen miltei joka kappaleessa ei ehkä ”halvaannuta”, mutta levy alkaa pidemmän päälle puuduttaa.

Yhtyeen soinnissa on onneksi monivivahteisuutta – senkin lisäksi, että levyllä kuullaan mm. Billy Gibbonsin (ZZ-Top), Shirley Mansonin (Garbage) ja Brody Dallen (The Distillersin) kaltaisia vierailijoita. Eräänlainen moniulotteisuushan on tässä yhtyeessä verissä, mutta juuri se huomioiden tuntuu, että vaihtelua ja hurmoksellisia hetkiä on aikaisempiin levyihin nähden vähemmän. Irtiotot levyn yleislinjasta eivät tällä kertaa ole loppuun asti vietyjä. Esimerkiksi “You Got a Killer Scene There, Man…” alkaa oivallisen häiriintyneellä svengillä, mutta jääkin tylsästi junnaamaan paikalleen.

Josh Hommen laulu osoittautuu sekä levyn heikkoudeksi että vahvuudeksi. Herralla on mahtava lauluääni ja osaa käyttää sitä hyvin. Jos siihen on päätä pahkaa ihastunut, Lullabies to Paralyze tarjoaa herkkua koko rahalla. Laulusta vähemmän haltioituneet alkavat varmaan jossain vaiheessa kaivata vaihtelua, mikä johtuu osin myös siitä, että sekä laulumelodiat että riffit tuppaavat taipua yllätyksettömän kaavamaiseen QOTSA-muottiin. Aikaisemmin vain ajoittaisena tehokeinona käytettyyn falsettiin Homme innostuu tällä kertaa kyllästymiseen asti. Kaikuefektein tuotettu aavemainen taustalaulu on kylläkin loistava, ja toimii parhaimmillaan kuin omana instrumenttina.

Lullabies to Paralyze on neljäntoista raidan (viisitoista bonusraidan kera) ja tunnin kestollaan tuhti pakkaus. Songs for the Deaf oli myös pitkä levy, mutta se muodosti huomattavasti värikkäämmän ja mielenkiintoisemman kokonaisuuden. Uudella levyllä on kolme kuuden minuutin paremmalle puolelle venyvää esitystä, joista ainoastaan Someone’s in the Wolf pitää otteessaan koko kestonsa ajan. Edellä mainitun loistokappaleen lisäksi levyltä löytyy muutamaa muu muistutus siitä, että Queens of the Stone Age on edelleen aikamme varteenotettavimpia rock-yhtyeitä. Veikeä Burn the Witch yhteislauluineen ja Gibbons-liideineen on kuin No One Knowsin pikkuserkku, Everybody Knows That Your Insane on perinteisen loistava QOTSA-ralli ja Little Sister pistää lopulta edukseen esiin kokonaisuudesta.

Queens of the Stone Agella on raskas lasti kannettavanaan. Rock-levynä Lullabies to Paralyze erottuu kirkkaasti aikalaisistaan, mutta QOTSA-levynä se on ”pelkästään” hyvä suoritus, jossa olisi ollut paljon karsimisen ja jalostamisen varaa. Fanit pärjänevät mainiosti näillä eväin seuraavaan levyyn asti.

Arvosana : 3/5
Arvostelu julkaistu : 2005-04-18
Arvostelija : Tom Sundberg

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.