Noumena – Absence

Noumenan levytysura ei lähtenyt käyntiin onnellisimmalla mahdollisella tavalla, kun singaporelainen yhtiö jätti lupauksensa pitämättä ja poikien debyyttipitkäsoiton julkaisematta. Pride/Fall saatiin kuitenkin lopulta onnellisesti julki australialaisen Cathrasis Recordsin kautta. Koska Tasmaniasta käsin on hieman hankala promotoida ähtäriläislähtöistä yhtyettä tehokkaasti, haussa oli fyysisesti läheisempi levy-yhtiö. Toinen pitkäsoitto Absence näki päivänvalon tutun ja turvallisen Spinefarmin tartuttua syöttiin. Eikä turhaan tarttunutkaan.

Noumenan metelöintiä on verrattu Insomniumin melodiseen tunnelmakuoloon, eikä arvio ole lainkaan huono. Kimurantit mutta äärimmäisen helposti omaksuttavat ja kovin suomalaisen kuuloiset melodiat maalaavat tehokkaasti tapetille melankolista mielenmaisemaa, ja Sundi Coopin raskaat ja selkeydestään huolimatta liikaa kliinisyyttä välttelevät soundit sopivat kuvaan erinomaisesti. Musiikki liikkuu osin akustisten mausteidensa johdosta Insomniumin Since the Day It All Came Downin hengessä, mutta ähtäriläiset eivät innostu progeilemaan samalla lailla, vaan aavistuksen suoraviivaisempi etenemistahti muistuttaa myös tuoreemmasta Rapturesta ja huomattavan läheisesti Insomniumiin sidoksissa olevan Watch Me Fallin harmaan sateisesta tunnelmoinnista. Myös Antti Haapasen tavallista melorääkymistä rankempi laulusuoritus viittaa hieman Rapturen suuntaan, vaikkei sille olekaan annettu melodioiden luonnissa yhtä suurta roolia.

Absencella kaikki lähtee kitaroista, ja murina myötäilee kiltisti niiden linjoja. Turhasta keuhkoamisesta ei suinkaan ole kyse, vaan Haapasen ulosanti erottaa Noumenan monista alan yrittäjistä aggressiivisuudellaan, tuo mukaan sopivaa vaihtelua eikä muutenkaan ole genressä ilmeisin ratkaisu.

Vaikkei viisikon ulosannista voikaan vetää suoria yhtymäkohtia Göteborgin osastoon, sen materiaalin on täytettävä kaiken melokuoloksi miellettävän uuden musiikin yhteiset laatukriteerit. Lukemattomien yrittäjien vuoksi nyky-yhtyeiden on pakko saada mukaan edes jotain omaa minimaalisenkaan kiinnostuksen herättämiseksi, eikä materiaalin hyvä taso takaa välttämättä mitään. Ähtäriläisille tämä ei onneksi ole ongelma, sillä etenkin levyn avaava kolmen kappaleen kimara on aivan erinomainen omailmeinen kuuntelukokemus. The First Dropin loppuosassa kuultava soolon virkaa toimittava leadosuus ei ehkä ole mitään ennenkuulematonta, mutta jokin tuossa jumalaisen kylmäverisessä kitaroinnissa nostaa niskakarvat pystyyn. Myöhemmin yhtye ei veny aivan yhtä vahvoihin suorituksiin, mutta mitään rimanalituksiakaan ei ole mukaan mahtunut.

Kyseenalaistaisin ainoastaan puhtaan mieslaulun sekä naisvokaalien hyödyntämisen. Mikael Åkerfeldtin puhtoisen poikakuoroäänen sekä jonkin keskitien amerikkalaisrockin vikisijän hybridiä muistuttava keuhkoaminen ei tuo musiikkiin mitään uutta näkökulmaa, eikä hieman paremmin toimivaa naislauluakaan välttämättä tarvittaisi. Yhtyeellä on jo timanttisissa riffeissään riittävästi voimavaroja suurempiinkin tekoihin.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2005-04-19
Arvostelija : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.