Metalium – Demons Of Insanity – Chapter Five

Metalium edustaa negatiivisessa mielessä voimametallin kliseitä. Nopeasti ärsytysrajan ylittävä kiekulaulu, näennäisen onnistuneet mutta sieluttomat melodiat, kuvottavan kornit sanoitukset sekä mauttomuudessaan kerrassaan hirveä levynkansi saavat genreä jo ennestään hylkivät kiertämään pitkäsoiton kaukaa, mutta tällä kertaa myös alan suurkuluttajien kannattaa tehdä samoin. Saksalaisten viides studiolevytys tarjoilee tuskaisia hetkiä koko 66 minuutin kestonsa edestä.

Yhtyeen kunniaksi on sanottava, että parilla alkupään raidalla esitellään särmikästä ja raskaudessaan suorastaan thrashaavaa kitaratyöskentelyä, jota kuuntelisi mielellään enemmänkin. Musiikin yleisilme on peruspoweria raskaampi, ja soolotkin onnistuvat pääpiirteittäin mallikkaasti. Kunnolliset koukut on kuitenkin jätetty taltioimatta, mikä tekee levystä nauttimisen täysin mahdottomaksi etenkin sen puolivälin jälkeen. Raitojen tempoja vaihdellaan tasaisesti, ja kertosäkeissä tarjoillaan muodollisesti päteviä melodioita sekä joukkohuudahduksia, mutta minkäänlaisia kiinnekohtia tai elämyksiä ei esitellä. Rouheisiin kitaroihin ja muihin soundeihin on varmasti satsattu huomattavia summia, joten yhtye ansaitsee jopa tavallista suurempaa ruoskintaa hyvien mahdollisuuksien tuhlaamisesta.

Pääjehu Henning Bassen vokalisointi kilpailee mitäänsanomattomien sävellysten kanssa levyn sietämättömimmän osa-alueen tittelistä. Miehen ääni muistuttaa muutaman teutonikollegan laulantaa, ja korkeammilla taajuuksilla tulee mieleen myös Timo Kotipelto. Hieman luonnollisemmalla keuhkoamistyylillä ja tarttuvammiksi sorvatuilla lauluraidoilla Basse saattaisi selvitä puhtain paperein, mutta tällainen takakireä ja ylidramaattinen päteminen muistuttaa lähinnä siitä, miksi voimametallia vihataan niin laajalti.

Metalium on raahannut studioon mukaansa legendaarisen Don Aireyn, joka on menneinä vuosikymmeninä tehnyt hienoa työtä suurin piirtein joka toisen länsimaisen rockbändin koskettimien ääressä. Tällä julkaisulla herran läsnäoloa ei edes huomaisi, ellei sitä mainostettaisi promoversion kannessa.

Arkun viimeinen naula on levyn teema. On itsestään selvää, että geeniteknologian kehitys, luonnonvarojen tuhlaus ja suuryritysten osakkeenomistajien vastuuntunnottomuus ovat tärkeitä ja keskustelua vaativia yhteiskunnallisia teemoja, mutta tällaisesta puolivillaisesta tekeleestä ei ole pelastamaan ensimmäistäkään planeettaa. En tiedä, olisiko yhtye saanut äidinkielellään aikaan jotakin rakentavampaa, mutta sanoituksiin haalitut latteudet ja tekopyhyydet tyyliin Don´t believe the lies / Don´t you close your eyes tuovat lähinnä itkun silmään. Toivottavasti Greenpeace ei keksi ottaa yhtyettä mannekiinikseen, sillä se johtaisi järjestön jäsenmäärän kasvamisen sijaan sademetsien entistä tehokkaampiin hakkuutalkoisiin.

Arvosana : 2/5
Arvostelu julkaistu : 2005-04-06
Arvostelija : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.