Jerry Cantrell – Degradation Trip

This record is dedicated to Layne Staley. Teksti, joka pysäyttää. Se voisi lukea miljoonan jenkkibändin levyn takakannessa, mutta kun se lukee Jerry Cantrellin tuoreessa soolotuotoksessa, merkitsee se jotain ihan muuta. Staleyn menehdyttyä on Alice In Chainsin ydinkaksikko eli eräs 90-luvun keskeisimmistä aisapareista lopullisesti mennyttä. On tietysti epäreilua Cantrellia kohtaan miettiä, olisiko mies nykyisenkaltainen tähti ilman loisteliasta menneisyyttä Staleyn rinnalla, mutta se ajatus tulee väkisinkin mieleen. Sillä vaikka Degradation Trip on aivan käsittämättömän hieno levy, ei se pärjää AIC:n suunnattoman upeille mestariteoksille.

Mutta asiaan. Jerry Cantrell on edelleen erinomainen musiikintekijä, joka pieksee lukemattomat imitoijansa sielukkuudessa, rankkuudessa, aitoudessa ja kiinnostavuudessa miten päin vain. Neljän vuoden takainen soolodebyytti Boggy Depot oli “ihan hyvä” levy, mutta ei varmasti täyttänyt Cantrellin kaltaiselle maestrolle asetettuja odotuksia. Nyt on toisin. DT:n avausbiisi Psychotic Break vie kuulijansa heti sangen ahdistaviin ja pelottaviin maisemiin. Näissä maisemissa sitten vietetäänkin koko levy, vaikka välillä tarjolla on hieman leppoisampaakin musisointia. Rumpali Mike Bordin (Faith No More, Ozzy Osbourne) ja basisti Robert Trujillo (Suicidal Tendencies, Ozzy Osbourne) muodostavat tymäkän rytmisektion, jonka päälle Cantrellin kelpaa soitella väkeviä riffejään ja tuoda julki sysimustia sanoituksiaan. AIC:ssä Cantrell oli enimmäkseen taustalaulajan asemassa, ja ilmeisesti juuri siksi hän tulkitsee nyt soolona tekstejään paljon rohkeammin. Musiikki ja tekstit kulkevat hienosti käsi kädessä. Angel Eyes on aitoa ja koskettavaa rock-miehen kaipuuta, Solitude taas hiljaista mutta sysimustaa fiilistelyä. Jos Boggy Depot teki jonkinlaista pesäeroa silloin vielä hengissä olleeseen pääbändiin, mennään nyt lähemmäksi juuria. Kirskuvan heviriffin ja huuruisten tunnelmien siivittämä Spiderbite, painostavaa elämäntuskaa hehkuva Castaway ja hiljalleen kasvava, lohduton Chemical Tribe kuulostavat sangen vahvasti AIC-henkisiltä. Etenkin Spiderbiten väliosassa voi sielunsa korvin jopa kuulla Staleyn lauluraidat. Castaway kilpailee vuoden vaikuttavimman biisin tittelistä ja saa muun muassa Puddle Of Muddin ja Creedin “synkistelyt” kuulostamaan hilpeiltä rallatuksilta.

Täytyy toivoa, ettei 36-vuotias Cantrell laita hanskoja naulaan aivan äkkiä, sillä tämä levy osoittaa miehen olevan soolonakin valovuosia edellä niitä, joiden menestys perustuu Alice In Chainsin haudanryöstöön. Jos AIC:tä ei olisi koskaan ollutkaan, ansaitsisi Degradation Trip ilman muuta täydet pisteet.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2002-08-16
Arvostelija : Vilho Rajala

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.