DIO – Evil Or Divine: Live In New York City

Raskaan rockin pieni suuri mies Ronald James Padavona ei liiemmin esittelyjä kaipaa. Elfin, Rainbow’n ja Black Sabbathin riveissä legendaarisilla pitkäsoitoilla laulanut hevimenninkäinen perusti omaa taitelijanimeään kantavan yhtyeen vuonna 1982, eikä keikkailulle ja levynteolle näy loppua, vaikka mies on jo seitsemännellä kymmenellään. Helsingin keskustassa saatiin viime kesänä tuta miehen hyvin säilyneen ja komean äänen teho, eikä tulevan suven esiintyminen Tampereella varmaankaan tee poikkeusta. Dio-yhtyeen tuorein levyjulkaisu onkin juuri keikkataltiointi, joka tosin on äänitetty jo 2002 ja julkaistu pari vuotta sitten DVD:llä.

New Yorkin Roseland Ballroomissa purkitettu esitys oli eräs Killing the Dragon -pitkäsoittoa juhlistaneen kiertueen viimeisistä konserteista. Dion ääni on erittäin hyvässä kunnossa ja muu yhtye hyvässä vireessä pitkän kiertueen jäljiltä. Soitto on tarkkaa, ja etenkin Doug Aldrichin riffittely ja Simon Wrightin kannuttelu sujuvat miellyttävän rennosti ja itsevarmasti.

Setti on vanhojen klassikoiden ympärille kasattu monipuolinen hittikimara, jota luonnollisesti maustetaan myös uudemmilla raidoilla. Sabbath-aikojen vakiot Children of the Sea ja Heaven and Hell toimivat mainiosti, eikä Rainbow’n Man on the Silver Mountainista, saati energisestä Long Live Rock’n’Rollista, keksi pahaa sanottavaa. Kaikki raidat ovat tärkeitä teoksia raskaan musiikin lyhyehkössä historiassa. Eniten painotetaan Dion soolouran debyyttiä Holy Diveria, jonka nimibiisi ja etenkin Rainbow in the Dark alkavat hiljalleen jo kärsiä voimasoitosta. Hienosti rauhallisten ja jyräävien kohtien välillä tasapainotteleva Don’t Talk to Strangers sekä koko uran ehdottomiin timantteihin lukeutuva Stand Up and Shout kuitenkin toimivat erinomaisesti. Myös The Last in Linelta poimitut nimikappale, Egypt sekä keikan päättävä We Rock kuuluvat Dion hienoimpiin hetkiin.

Evil or Divinen soundit ovat selkeät ja kirkkaat, joten oikeasti keikkoja todistettaessa vaivaavasta suttuisuudesta, epätasaisuudesta ja soitinten hukkumisesta kakofoniaan ei tarvitse kärsiä. Yleisön metelöinti on miksattu varsin hiljaiseksi, joten sitä kuullaan lähinnä kappaleiden välillä ja parissa yleisön huudatukselle varatussa kohdassa, tosin silloinkin vaimeasti. Mukana ei ole Rainbow Eyesin tai Catch the Rainbow’n kaltaisia hartaita yhteislauluharjoituksia, mutta hieman enemmän yleisön ääntelyä kyllä kuulisi mielellään jo tunnelman vuoksi. Levytys muistuttaakin ajoittain enemmän studiossa yhtyeen omaksi iloksi soitettua keikkaa kuin valtavan yleisömeren edessä taitojaan esittelevän viisikon työnäytettä.

Keikan DVD-version näkeminen varmasti antaisi touhusta elävämmän kuvan, joten näin kaksi vuotta myöhemmin julkaistavan CD-version tarpeellisuudesta voidaan ehkä keskustella. Myös keikan puoliväliin sijoitettu Aldrichin kitarasoolo on aivan liian pitkä ja tylsä. Tällaista yhdentekevää vingutusta on aivan raivostuttavaa kuunnella CD:ltä. Materiaalissa ja soitossa ei kuitenkaan ole suurempaa nokan koputtamista, joten Evil or Divinelle on ehdottomasti syytä varata tilaa hyllystä, ellei talouteen ole jo hankittu DVD-painosta.

Arvosana : 4/5
Arvostelu julkaistu : 2005-03-17
Arvostelija : Antti Kavonen

Nämä tekstit ovat ajalta ennen nykyaikaa (noin niinkuin sivustoteknisessä mielessä), arkistomateriaalia siis. Tuorein arvio on julkaistu 12.12.2011 ja vanhin 5.2.2001. Yhteensä arkistosta löytyy 10190 levyarviota.